JÄNNITTÄMINEN

Jännitän monia asioita, jännitän esiintymisiä ja laulamista kuoron kanssa yleisölle, jännitän myös parturin saksia, varsinkin kun sakset tulevat lähelle silmiäni ja korviani. Jännitän lääkärissä käyntiä ja etenkin hammaslääkäriä. Luultavasti kaikki jännittävät jotain. Selvästi jännitti myös seitsemänkymppinen konkarinäyttelijäkin Kaarina Turunen, esiintymistään pienelle ryhmällemme ja se tuntui minusta kovin lohduttavalta. Nyt olen huomannut, siis syöpähoitojen jälkeen ja antiestrogeenilääkityksen aikana, että muistini on huonontunut, hartiat saattavat olla korvissa, ihan vaikka muka rennosti istuessa. Nivelkivut ovat päivittäisiä ja hengitys on pinnallista. Nämä kaikki asiat tekevät kroppaan jännitystiloja. Rentoutuminen on vaikeaa. Miten sitten osaisi rentoutua kipujen, valtavan tietotulvan ja nykypäivän hälyn keskellä, kun ajatukset laukkaavat kaikenmaailman asioissa. Tällä hetkellä minun ajatukseni vaeltavat tahtomattani lääkärin vuositarkastukseen, mikä on kuukauden päästä ja taas jännitän. Muistan lapsena mummolassa, äidin lapsuuden kotitilalla, kun mummo istahti keinutuoliin kesken askareiden ja keinutteli siinä silmät kiinni. Ei ollut televisioita eikä edes radioita pauhaamassa, vähäinen liikenne oli kilometrien päässä. Kuului vain lattialautojen vaimea narina keinun tahdissa ja mummo torkkui. Varmasti mummon lihakset olivat maatilan töistä kipeät ja ajatukset täynnä tekemättömiä töitä, mutta hän osasi rentoutua. Siinäpä se, pitäisiköhän hankkia keinutuoli, mummonmökkihän minulla on jo!

ITSEKKYYTTÄ

Olin syöpäyhdistyksen järjestämissä pikkujouissa. Pikkujoulut olivat monipuoliset ja mukavat. Saimme nauttia iloisesta ohjelmasta ja tietenkin herkullisesta, jouluiseta ateriasta. Tarjolla oli kala-, kasvis- ja liharuokia ja tarjolla oli myös perinteisiä jouluherkkuja. Ruokaa oli yllin kyllin, mutta tarjolla ei ollut kinkkua. "Voi mahdoton sentään, ei ole kinkkua tarjolla ja pieni tilkka viiniäkin lasin pohjalla maksaa niin hirveästi, minä juon viinini kotona, kun kerran ei ole kinkkuakaan"! Tällaista papatusta eräs pikkujouluvieraista piti. Minä ja suurin osa vieraista nautimme täysin rinnoin ruoasta ja maksoimme kiltisti kalliin viinitilkankin, saimmehan syödä herkkuja runsaasti ja ilmaiseksi. Luulin, että me kaikki, jotka olemme sairastaneet syövän, emme välittäisi näin vähäpitoisista asioista, kun että onko jokin perinneruoka tai lempiherkku tarjolla pikkujoulupöydässä. Sitten oivalsin, että juuri me, syövän sairastaneet, katsomme oikeudeksemme vaatia vaikka sitten lempiherkkuamme pikkujoulupöytään, koska me olemme kokeneet niin vakavan sairauden ja ylipäätään olemme vielä elossa. Katsonhan minäkin oikeudekseni vaatia kanssaihmisiltäni myötätuntoa ja saatan ajatella vähättelevästi muiden ihmisten kokemista harmeista elämässä,  koska itse olen  mielestäni käynyt paljon kovemman koulun. Eihän se näin elämä ole ja mene, mutta nämä tunteet, vaikka sitten kinkun puuttuminen pikkujoulupöydästä, ovat tervettä, itsekästä, mutta tervettä.

SOLUMUISTOT

Syöpäyhdistyksen naisten illassa oli luennoimassa -paranemisen avain- valmentaja. Hän neuvoi miettimään asiaa mikä tällä hetkellä huolettaa ja sen jälkeen miettimään iloista muistoa. Tämän jälkeen valmentaja pyysi ääneen että  kielteiset muistot häipyvät ja mieli täyttyy ilolla. Sen jälkeen teimme kuuden minuutin pituisen harjoituksen laittamalla kädet kasvojen, kaulan, korvien ja ohimoiden kohdalle ja samaan aikaan meidän tuli ajatella mukavaa muistoa. Harjoitus tulisi tehdä kolmesti päivässä. -Paranemisen avain- harjoitus perustuu solumuistoon, eli solut muistavat ikäviä tai surullisia asioita ja ne solut avataan ja puhdistetaan ja muistot häädetään. Minä olen sitä mieltä, että kaikki mikä ihmisiä heidän hädässään ja kivuissaan auttaa, on tervetullutta, vaikka sitten tämä -paranemisen avain- metodia, vaikka itse en mitään" itkupuhdistus herätystä" kokenutkaan. Minä kyllä tarvitsisin helpon keinon millä esimerkiksi pystyisin rentoutumaan jännittävissä tilanteissa, kun sydän hakkaa, henki salpautuu ja kainalot hikoilee, joten ehkä vielä uudelleen kokeilen tätäkin harjoitusta. Mielestäni kuitenkin mielenkiintoisinta oli se väite, että solut muistavat, ei siis alitajunta, vai onko ne sittenkin sama asia!  Että esim. jotkut lapsuuden kokemukset, joita emme muista, voivat olla syynä jännitys- ja pelkotiloihimme, että ne jäävät soluihimme ja vaikuttavat koko elämämme ajan, jos niitä ei häädä pois eli käsittele. Se ei kyllä minulle selvinnyt, milloin ja missä tilanteessa kukin  oivaltaa lapsuudessaan koetut murheet. Minä huomaan, että rentoudun kirjoittaessani, ehkäpä sairauteni kestämisen lisäksi tämä kirjoittaminen auttaa häätämään niitäkin ikäviä lapsuuden kokemuksia mitä en muista. Kukapa tietää, vaikka solunikin avautuvat.

AIKA

"Aika kuluu niin hirveää vauhtia, vastahan oli kesä ja kohta on jo joulu"! Tällaisia kommentteja kuulee ympäriltään. Mitä vanhemmaksi elämme, sitä vauhdikkaammin aika tuntuu kuluvan. Se on melko lohdullista, elämän pitääkin mennä eteenpäin. Toisaalta, tunne ajan liian nopeasta kulumisesta on myös pelottavaa. Kuinka paljon aikaa itse kullakin on vielä jäljellä? Mutta jos aika ei meinaa kulua ja se tuntuu junnaavan paikallaan, se vasta pelottavaa onkin. Tämä vuosi on ajallisesti ollut ehkä elämäni hitaimmin kulunut vuosi. Vuosi sitten sain tietää sairastavani syöpää, siitä hetkestä alkaen aika on ajoittain tuntunut junnaavan paikoillaan. Alussa toivoin, niinkuin kaikki muutkin vakavasti sairastuneet, että aika hyppäisi taaksepäin ja että tieto sairaudesta olisi vain pahaa unta. Sytostaattihoitojen aikana, toivoin aamuyöllä ikävään oloon herätessäni, että olisi jo ilta ja voisin vaipua unilääkkeiden voimalla ihanaan, vapauttavaan uneen. Ja nytkin vielä, niinä hetkinä, kun pelko syövän leviämisestä iskee, aika tuntuu pysähtyvän hetkeksi. Onneksi nämä "mustat" hetket menevät ohi ja aika tuntuu taas kuluvan kuten ennenkin, työn, kodin ja harrastusten parissa. Vuosia sitten, kun päivittelin isälleni, kuinka aika kuluu nopeasti, totesi isäni, että "odotas kun tulet minun ikääni", isä oli 75 v. Jää nähtäväksi kuinka kiitävän tuntuista ajan kuluminen sitten on ja kuinkahan edes pysyn sen matkassa!

SYÖPÄ SODAN KESKELLÄ

Kuvat ja uutispätkät sodan runtelemista kaupungeista ja kylistä vilisee television kuvaruudussa, on vilissyt aina. Aina jossain päin soditaan. Hetkittäin sydämessäni kolahtaa, kun näen loukkaantuneita ihmisiä, tai kun omainen itkee sodan keskellä, itsemurhaiskussa menehtynyttä läheistään. Uutiset loppuvat ja kohta unohdan sodan runtelemat ihmiset, ei kosketa minua. Terroristit tappavat toisiaan ja kansaansa jossain kaukana, hoitakoon itse ongelmansa! Mutta sitten näin uutispätkän, jossa rohkea suomalainen toimittaja rohkeine kuvaajineen matkusti sodan keskelle Syyriaan ja teki jutun syöpäsairaalasta. Kylläpäs kolahti. Todellakin, sodan keskellä yhtälailla sairastetaan myös vakavia sairauksia, mitkä eivät liity sotaan. Eihän sairaudet yht`äkkiä häviä, ja anna tilaa sodassa loukkaantuneille. Syöpäsairaala oli osittain romahtanut pommituksissa, ja se oli ankea betonirakennus ja siellä syöpäsairaat ihmiset istuivat rivissä, tippapullojen ja letkujen kanssa saamassa hoitoa sairauteensa. Aivan kuten täällä meillä, puitteet vain toisenlaiset, ja heidän tuntema pelko tulevaisuudesta moninkertaisena. Heidän toiveensa oli samat kuin kaikilla syöpäsairairaille, että hoidot auttaisivat ja että he parantuisivat. Mutta he myös toivoivat, että heidän sairaalaa ei pommitettaisi tai että terroristit eivät pääsisi sisälle. Nuori, leukemiaa sairastava poika toivoi, että he kaikki parantuisivat, että syöpä olisi poissa ja  että sairaalaa ei enää tarvittaisi, silloin sitä ei enää myöskään pommitettaisi. Pistää hiljaiseksi.

STRESSI

Elämässä eteenpäin kurssilla oli luennoimassa psykologi. Hän kertoi meille stressin aiheuttamista mielen sairauksista ja vaivoista. Syövän sairastamisesta ja kuolemanpelosta johtuvaa stressiä on kaikilla sairastuneilla ja oireilu on hyvin yksilöllistä. Stressi voi myös oireilla vasta vuosin päästä ja se voi olla myös fyysistä kipua. Tyypillistä on, että mielen aiheuttamia vaivoja ei aina voida tunnistaa ja vaikka vaivat tunnistettaisiin, ei aina voida sanoa, onko ne stressin ja järkytyksen aiheuttamia vai lääkkeiden vaikutusta vai näiden yhteissumma. Kirurgi leikkaa syövän pois. Onkologi määrää syöpäsoluja häätävät hoidot. Mutta psykologian lääkärit eivät oitis pysty näkemään ja hoitamaan stressin aiheuttamia vaivoja. Psykologi kertoi, että puhuminen mielen sairauksissa on hyvin tärkeää. Kirjoittaminen ja maalaaminen on myös terapeuttista, mutta ääneen puhuminen on parasta terapiaa. Kurssilla laadimme oman elämämme toimintasuunnitelman eli kirjasimme asioita mitä haluamme olevan elämässämme läsnä vuoden päästä. Minä olen jo siinä vaiheessa toipumista, että uskallan ja haluan tehdä tulevaisuuden suunnitelmia, mutta kurssilla on naisia, jotka pitävät tulevaisuudensuunnitelmia turhina. Yllättäen minun suunnitelmani sisältää asioita, jotka ovat jo elämässäni, kuten perhe, siskot, ystävät, koti missä viihdyn, Yoda-koira, mielekkäänä pysyvä työ, kuoro, mökki ja terveys tietenkin. Terveys on ainoa asia mikä minua askaruttaa, saanko elää ilman syöpää vuoden päästä? Saas`nähdä, milloin lisään suunnitelmaani sen liian kalliin avomallisen urheilumersun, jolla huristan tukka hulmuten, ai niin, menee useampi vuosi, ennenkuin minun tukkani hulmuaa!

ISÄ

Isänpäivän kunniaksi muistelen isääni. Isä oli kohtelias, huumorintajuinen herrasmies, ja hän puhui ihmisistä aina kauniisti. Tällainen kuva isästä oli kotipaikkakuntamme ihmisten silmissä. Ja pohjimmiltaan isä tällainen olikin, mutta surullinen lapsuus "huutolaisena" katkeroitti isän mielen vuosien päästä. Isä ja äiti olivat nuorina hyvin rakastuneita ja onnellisiakin, kuten aikaisemmin julkaisemistani kirjeistä voimme todeta. Minusta on ihanaa, että löysimme isän kuoleman jälkeen kirjeet, sillä muuten meille tyttärillä olisi jäänyt vääristynyt kuva äidin ja isän rakkaudesta. Vanhempieni suhde ajan myötä muuttui, kuten useimmiten käy. Isä halusi meille, neljälle elämänsä naiselle pelkkää hyvää (äiti ja kolme tytärtä), mutta hän ei saattanut suoda sitä meille, oman kohtalonsa vuoksi. Isä oli katkera, koska hän oli menettänyt oman isänsä jo lapsena ja hänen äitinsä joutui luopumaan lapsistaan köyhyyden vuoksi. Isä mitätöi meitä, ei ehkä silloin kun olimme pieniä ja tottelevaisia, mutta nuorina, kun oma tahtomme voimistui. Eikä meillä saanut näyttää tunteitaan. Ja jos äiti yritti olla meidän tyttärien puolella, vähättely kohdistui myös häneen. Me pelkäsimme isän sivaltavia sanoja. Isä ei pystynyt olemaan onnellinen. Isä oli onnellinen silloin kun hän otti alkoholia ja alkoholi teki isästä sen mukavan miehen, mikä hän pohjimmiltaan oli. Alkoholi alkoikin maistumaan isälle vuosien saatossa entistä enemmän. Äidin sairastuminen syöpään ja kuolema oli viimeinen niitti isän katkeruuden arkussa. Isä alkoholisoitui, hän vietti entistä enemmän aikaansa paikallisessa kuppilassa ja paransi maailmaa muiden onnettomien ja katkerien ihmisten seurassa. Tapasi isä myöhemmin uuden kumppanin ja sai elämäänsä vielä iloa, mutta onnellinen hän ei enää koskaan ollut. Onneksi minä en sairastunut isän elinaikana, sillä se olisi voinut olla liikaa isän katkeruuden arkussa.

TURHAMAISUUS

Olemme kanssasisarieni kanssa pohtineet mahdollista rinnan korjausleikkausta. Toiset ovat sitä mieltä että eivät missään tapauksessa lähde leikkaukseen ja toiset taas haluavat ehdottomasti ja mieluiten ennemmin kuin myöhemmin uuden rinnan. Olen ymmärtänyt että joillekin rinnan menettäminen on henkisesti niin rankkaa, että korjausleikkaus on ehdottomasti tehtävä. Minä en ole vielä päätöstä tehnyt suuntaan enkä toiseen ja onneksi ei vielä tarvitsekaan päättää, sillä syöpäleikkauksesta pitää olla kulunut aikaa vähintään kaksi vuotta, ennenkuin uutta rintaa aletaan edes tehdä. Mielessäni on käynyt, kuten asiaan kuuluu, kannattaako kuluttaa omia voimia ja yhteiskunnan varoja leikkaukseen, kun kuitenkin kuolen. Puntariin laitan myös, kärsinkö leikkauksen aiheuttamat vaivat että syövän jälkeen takaisin palanneet hartiasärkyni helpottaisivat. Isoin pointti kuitenkin on turhamaisuuteni. Haluanko olla loppuikäni yksirintainen, melkoisen rujo ilmestys. Miten paljon ulkonäöllä ylipäätään minulle on merkitystä. Aika paljon, sillä en delleenkään  mene "ihmisten ilmoille ilman huulipunaa" ja hiuksiini otin heti raidat, vaikka ne olivat vasta muutaman sentin mittaiset, typerää! No, toisaalta, tämä että ylipäätään ajattelen ulkonäköäni, tarkoittaa sitä, että olen toipumassa.

KIRJOITTAMINEN

Kirjoituksiani on käyty lukemassa yli 10 000 kertaa. Olen siitä kovin otettu ja iloinen. Tosiasia kuitenkin on, että kirjoittaisin silti, vaikka kukaan ei lukisi, sillä tämä kirjoittaminen on itselleni kovin tärkeää. On vähän kuin kirjoittaisin julkista päiväkirjaa. Kirjoittaminen on mitä parhainta terapiaa ja kun kirjoitan, menee ehkä tunti tai kaksi, että en näe ja kuule mitään ympäriltäni, on vain tarinani. Ja mikä parasta, vaikka kirjoitan syövästä, joskus kirjoittaessani unohdan, että minulla on ollut syöpä. Ja jos yksikin ihminen on saanut lohtua omaan elämäänsä kirjoituksistani, olen tyytyväinen. Näistä kirjoituksista voi myös olla hyötyä tulevaisuudessa, kun ajatellaan lapsieni sekä sisarieni lasten terveyttä ja elämää, sekä heidän lapsien. Kirjoittamani tarinat voivat vaikuttaa tulevaisuudessa myös minulle tuntemattomien ihmisten terveyteen ja syövän hoitoon ja näin ollen heidän elämänkulkuun. Syöpälääkäri kertoi, että meidän kaikkien sairastuneiden tarinat pitäisi kirjata, sillä ne ovat entistäkin tärkeimpiä tulevaisuuden syöpätutkimuksissa ja -hoidoissa. Joten, olen saanut monta hyvää syytä jatkaa kirjoittamista, vaikka välillä kun itsetunto käy pohjamudissa, ajattelen, että on kovin tyhmää tämä julkinen kirjoittaminen ja tekstini ovat niin typeriä ja lapsellisia. Mutta 10 000 kertaa sivujeni katselua nostaa kyllä jonkun verran itsetuntoa!

VAINAJIEN MUISTOPÄIVÄ

Tänään on pyhäinpäivä eli vainajien muistopäivä. En sen kummemmin muistele kuolleita läheisiäni, olenhan muistellut äitiä ja isääkin, tämän blogin myötä viisi kuukautta, joka viikko. Joten saan vapautuksen tämän päivän pakollisesta vainajien muisteluista. Ehkä vähän muistelen joskus minulle niin tärkeää, lapseni isää tai läheistä työkaveriani tai äsken kuollutta naapuriani.  En myöskään vie kynttilöitä äidin ja isän haudalle, poltan kynttilän kotonani. Onneksi siskoni hoitaa nämä "velvollisuudet" hänhän asuu siellä syntymäkotikunnassa. Ja täytyyhän "sivistyneiden" ihmisten omaisten haudalla palaa kynttilä, olisi häpeä, jos ei palaisi. Viime vuonna ja aikaisempina vuosina olen sujuvasti ohittanut päivän lehdessä, pyhäinpäivän kunniaksi kirjoitetut, pakolliset artikkelit kuolemasta. Olen ohittanut ne siksi, koska kuolema on minua ahdistanut ja pelottanut. Tänä vuonna lehdessämme yksi artikkeli kertoi lähialueemme saattohoidosta. Luin artikkelin koska oma kuolema on nyt askelta lähempänä kuin vuosi sitten. Artikkelista selvisi että saattohoito on erittäin huonosti hoidettu kotipaikkakunnallani ja usealla paikkakunnalla lähiympäristössä. Mitenköhän tähän voisi panostaa ja miten kuolemasta voisi tehdä iloisemman asian? Onneksi meille sentään on jalkautunut halloween, amerikkalainen hömppäjuhla, tässä juhlassa kuolemasta on tehty kammottavan hauska. Nuorempi tyttäreni 13 v., hauskutti meitä ja tuntemattomia ihmisiä pelleasussaan ja pelottavassa pellemeikissään, kun kävimme hakemassa tyttäreni koiraa. Rappukäytävässä pieni ranskanbulldoggi hyökkäsi tyttäreni kimppuun jälleennäkemisen riemussa, eikä koiraa haitannut lapsen ulkoasu laisinkaan.  He kellivät rappukäytävän lattialla yhtenä myttynä. Osui siihen sitten talon muita asukkaita ja hekin ilahtuivat pellen ja koiran jälleennäkemisen riemusta. Se oli aitoa ja mikä estää riemuita elämästä vaikka muisteleekin vainajia!