tag:blogger.com,1999:blog-64616217399817662932024-03-08T11:33:35.303-08:00Äidin ja minun tautiKIRJOITAN TARINOITA ÄIDIN JA MINUN ELÄMÄSTÄ RINTASYÖVÄN KANSSA JA MYÖS TARINOITA ELÄMÄSTÄ, ENNEN SYÖPÄÄ Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.comBlogger78125tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-85209691766763012792015-06-28T23:11:00.000-07:002015-06-28T23:11:01.097-07:00PUOLIVUOSITARKASTUSPuolivuositarkastus meni kuten olin uskaltanut toivoa. Kaikki hyvin tällä hetkellä. Omalääkärini oli lomalla ja tarkastuksen teki minulle tuntematon lääkäri. Lääkäri oli oikein ystävällinen ja hän ei ollut ollenkaan pahoillaan, vaikka annoin hänelle syöpäosastolta saamani kirjalliset ohjeet tarkastuksen kulkuun. Useimmitenhan lääkäreitä ärsyttää, jos potilas antaa heille ohjeita, mutta tämä lääkäri tuntui vain olevan tyytyväinen ja luki ohjeet tarkkaan. Tutkimuksen jälkeen lääkäri sanoi, että hän ei voi antaa minulle puhtaita papereita, koska syövän kanssa täytyy kokoajan ja aina olla varuillaan, mutta hän lupasi että tämä tarkastus ei aiheuta jatkotutkimuksia. Sain taas puoli vuotta armon aikaa. Minä voin aloittaa kesäloman kevyein mielin. Toisin kun työkaverini. Hän ei saanut aloittaa ansaittua eläkeaikaansa kevyein mielin. Hän jäi eläkkeelle kesäkuun alussa ja rintasyöpä häneltä leikattiin kolme viikkoa sen jälkeen. Miten elämä voi olla näin epäreilu, painat töitä lähes 50 vuotta ja saat eläkelahjaksi syövän! Kaiken lisäksi hänen kohdallaan tehtiin typerä päätös leikata vain osa rinnasta, koska kasvain oli niin pieni. Kuitenkin leikkauksen jälkeen kerrottiin, että rinnan koko poisto on sittenkin edessä. Eli hän toipuu ensin kahdesta leikkauksesta ja sitten alkaa hoidot. Hänenpä ei tarvitse miettiä, miten viettää ansaittuja, "leppoisia" eläkepäiviä.<br /><br />
<br />Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-88753118362704171542015-06-17T06:44:00.001-07:002015-06-17T07:02:15.583-07:00SAATTOHOITOViime viikolla jälleen uutisoitiin siitä, miten suomessa on saattohoito retuperällä. Julkinen terveydenhuolto on laiminlyönyt tehtäviään jo vuosia. Tämä on niin totta ja koskettaa meitä kaikkia jollain tapaa, vaikka saattohoitoa ei kukaan haluaisi edes ajatella. En itse asiassa minäkään. Kirjoitan nyt kuitenkin ystäväni veljen kohtalosta, koska tämä on tositarina kohtuuttoman huonosti hoidetusta kivunlievityksestä ja olemattomasta saattohoidosta. Ystäväni veli sairasti keuhkosyöpää, mikä sitten myöhemmin levisi otsalohkoon. Viimeiset kuukaudet ja viikot hän vietti terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hänen viimeisinä elinpäivinään kivut lisääntyivät kestämättömiksi. Eräänä sunnuntaina kun ystäväni meni katsomaan veljeään ja löysi hänet tuskaisena, vaati hän veljelleen enemmän lääkettä kivunlievitykseen. Sunnuntaisin ei kuitenkaan terveyskeskussa ole lääkäriä paikalla ja hoitajat olivat jo antaneet sallitun määrän kipulääkettä, joten lisää ei annettu. Omaiset kuitenkin vaativat apua ääneen huutavalle läheiselleen. Hoitajat yrittivät soittaa lääkärille, saadakseen lupaa kivunlievitykseen. Lupaa ei heltinyt. Vihdoin hälytettiin ambulanssi ja potilas kiidätettiin muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle päivystyspoliklinkikalle. Sielläkään ei armoa annettu, vaan lääkäri määräsi tuskaisen miehen vielä kuvauksiin. Kuvista selvisi mikä jo tiedettin, aivopaine aiheutti tuskia ja loppu oli lähellä. Kivunlievitystä jatkettin vihdoin, usean tunnin jälkeen, mutta liian myöhään. Se ei enää auttanut. Hän eli vielä viisi päivää, joista kolme tuskissaan ja kaksi viimeistä päivää kipupumpun avulla, oletettavasti kivuitta. Retuperälläkö?Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-68840152974727390022015-06-03T09:57:00.000-07:002015-06-03T09:57:21.654-07:00VIHAAloitin blogin kirjoittamisen vuosi sitten. Blogin katselukerrat on pysynyt melko vakiona ja nyt on mennyt jo 20 000 rikki. Olen siitä kovin otettu ja iloinen. Onpahan motivaatio jatkaa kirjoittamista. Vuosi sitten juhlin erävoittoa, koska sytostaattihoidot olivat ohi. En voi oikein edes ajatella niitä tuntemuksia, ilman, että pala nousee kurkkuun. En myöskään halua muistella hoitojen helvetillisiä sivoireita, miksi pitäisikään! Vuosi on mennyt vauhdilla ja päänupissani on jyllännyt melkoinen tunteiden vuoristorata. Välillä on iskenyt epätoivo ja kuoleman pelko ja välillä hirmuinen elämän ilo. Nyt huomaan itsessäni myös vihan tunteita. Olen vihainen siitä, että minä olen joutunut kamppailemaan syövän kanssa. Olen vihainen siitä, että niin monet ihmiset sairastuvat syöpään ja osa heistä kuolee siihen, vieläpä moni aivan liian nuorena. Kuten minun äitini, kuten tyttäreni isä, kuten niin monen ihmisen äiti, isä, lapsi, sisar, puoliso tai ystävä. Vihaan sanaa syöpä. Se on nimitys pahanlaatuisille kasvaintaudeille, näin luki Wikipediassa. Siellä myös luki, että Maailman terveysjärjestö on jo vuonna 2010 ilmoittanut syövän olevan maailman yleisin kuolinsyy. Minulla ja kaikilla halukkailla on todella perusteellinen syy vihata.Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-13039086049549227642015-05-24T23:08:00.000-07:002015-05-24T23:08:36.480-07:00PETOTaas meni muutama kuukausi, kun elämä näytti parhaat puolensa. Ei mitään uusia tarinoita ympärilläni jylläävästä syövästä. Kunnes taas kuulen pelottavia uutisia. Pienehkössä työyhteisössäni, saman kuukauden aikana, melkein samalla viikolla, ilmeni kaksi syöpäepäilystä. Työkaverini kolme vuotta sitten leikatun kohdunkaulan syövän vuositarkastuksessa, löytyi epäilyttävä muunnos. Jotain on saattanut jäädä leikkauksessa huomaamatta, jäädä vaanimaan. Mitä helvettiä, hänenkin kohdallaan kaikki piti olla hyvin. Syöpä saatiin pois leikkauksessa ja edes rankkoja hoitoja ei tarvittu. KAIKKI PITI OLLA KUNNOSSA. Toinen työkaverini löysi rinnastaan patin, ja useiden tutkimuksien jälkeen, häneltä otetaan paksuneulanäyte. Kummankin työkaverini kohdalla diagnoosi saadaan lähipäivinä. Varovainen toivo elää, mutta PETO on taas näyttänyt kyntensä, muistuttanut olemassaolostaan. Väistämättä rupean pelkäämään omaa tulevaa syöpätarkastusta, jolle en ole viimeaikoina suonut edes ajatusta. Pelko on hyvin stressaavaa ja huomaan että työpaikallani ilmapiiri on stressaantunut ja ehkäpä varovaisen riehakas. Kesälomat ovat nurkan takana ja kaikkien toiveessa on, että meistä jokainen voisi lähteä lomille ilman ikäviä uutisia, ilman musertavaa painolastia.Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-78203891587212549402015-05-14T00:37:00.000-07:002015-05-14T00:37:01.782-07:00RUNO ÄIDILLE-Äitini on tehty<br />
silmäkulman pilkkeestä,<br />
ehtymättömästä energiasta,<br />
maagisista neuvoista, <br />
kovista kokemuksista,<br />
kukkivasta luovuudesta ja<br />
runsaasta rakkaudesta.<br />
Siinä on osattu ihmistä tehdä,<br />
taikinaa vaivata,<br />
ainekset pelkkää parhautta,<br />
eikä enempää kaivata-<br />
<br />
Näin runoili minulle vanhempi tyttäreni äitienpäivänä. Voiko kukaan äiti enää kauniimpia sanoja toivoa! Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-69826003046011377732015-05-05T21:45:00.000-07:002015-05-05T21:45:53.713-07:00VAPPUVietin vauhdikkaan vapun. Ohjelmaa oli niin tyttärieni kanssa kaupungin hulinoiden seassa, kuin ystävienkin kanssa hyvän ruoan ja juoman parissa. Musiikkia unohtamatta. Järjestän itselleni vauhtia myös arjen keskelle, töihin sekä vapaa-ajalle. Nautin siitä, nautin kun minun ei tarvitse hidastaa vauhtia. Silti, jokaikinen päivä, joskus usean kerran päivässä, joudun pysähtymään hetkeksi, kun pelko iskee, entäpä jos syöpä jyllää jossain päin elimistöäni, tietämättäni, ja tuhoaa mennessään terveet soluni? Hetken annan sille ajatukselle valtaa, mutta pakotan itseni unohtamaan. Olen siinä vaiheessa toipumista, että pystyn unohtamaan. Vuosi sitten se oli vielä mahdottomuus, syöpä ja kuoleman pelko valtasi silloin ajatukseni melko kokonaisvaltaisesti. Tällä hetkellä vapun ja kevään riemu kuvastaa olotilaani. En voi antaa yhtään periksi, minun täytyy elää ja nauttia. Luin jostain, että jotkut syövän jo sairastaneet hakeutuvat yksityiseen syövän jälkihoitoon sen tähden, että saavat kokonaisvaltaisen ja tiiviin seurannan heidän terveydentilastaan. Minä en sitä haluaisi, nytkin, kun tulee puoli vuotta täyteen edellisestä lääkärin tarkastuksesta ja minun pitäisi tilata jo seuraava aika tarkastusta varten, minuun iskee pelko. En haluaisi mennä lääkäriin. En haluaisi tietää mitään terveydentilastani tällä hetkellä, haluan vain unohtaa koko syövän. Tietysti, haluan kuulla sanat, että kaikki on hyvin, mene ja jatka elämääsi, mutta sanotaanko minulle niin? Sitäpä minä en tiedä, mutta niiden sanojen kuuleminen on tavoitteeni ja niitä odotellessa vappu jatkuukon, kunnes tulee juhannus:)<br />
<br />Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-71826854303193607222015-04-20T00:48:00.000-07:002015-04-20T00:48:51.878-07:00YLPEÄEduskuntavaalit on käyty ja ehdokas jota äänestin, pääsi läpi. Voin olla ylpeä hänestä. Kuoromme kevätkonsertti on ohi ja se meni hyvin, voin olla ylpeä kuorostamme. Myös ystäväni kuoron kevätesitys meni loistavasti ja olen ylpeä ystäväni heittäytymisestä esityksessä. Lapseni onnistuminen elämän varrella on tuonut minulle lukuisia ylpeyden hetkiä. Työpaikallani voin olla usein ylpeä työkavereistani ja töiden onnistumisesta. Olen ylpeä tyttäreni koirasta, kun se kulkee vapaana rinnallani, eikä säntäile toisten koirien perään. Elämän varrella tapahtuu paljon asioita joista voi olla ylpeä. Useimmiten olen ylpeä toisten tekemistä tai yhdessä tekemistä asioista. Ylpeys aiheuttaa myös katetutta ja ärtymystä, sanoohan suomalainen sananlaskukin: -Ylpeys suurenkin kukistaa- ja -ylpeys käy lankeemuksen edellä- .Mutta milloin olen sanonut ääneen, että olen ylpeä jostakusta, en kovinkaan usein, ehkä lapsilleni, silloin tällöin. Ylempi esimieheni, miespuolinen, jota tapaan melko harvoin kysyi minulta ohimennen, että mitä kuuluu? Minä vastasin iloisena että hyvää kuuluu, kevättä rinnassa. Hän kysymään siihen, että ihanko konkreettisesti? Minulla meni hetki, kunnes tajusin mitä hän tarkoitti ja siihenkin iloisena vastasin että juu juu. Tämän jälkeen esimies totesi, että minä olen ylpeä sinusta. Eikä hän tarkoittanut, että on ylpeä työpanoksestani, vaan tarkoitti, että olin iloisena siinä paikalla ja siinä hetkessä, yksirintaisena, syövästä selvinneenä. Olen itseasiassa itsekin siitä kovin ylpeä!Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-44371914802761650792015-04-11T06:06:00.000-07:002015-04-11T06:06:27.338-07:00POSITIIVISUUSHAASTEFacebookissa kiertää positiivisuushaaste, ja on mukava lukea ihmisten kokemia iloisia ja positiivisa asioita. Asiat ovat arkipäiväisiä, joita ei edes yleensä ajattele, jos ei erikseen pyydetä. Esim. nukuin hyvin, auto toi tai vei perille, aurinko paistaa, hyvät aamukahvit, hajonnut tiskikone korjattiin, uudet kengät, hyvä työpäivä jne. Minutkin on haastettu useaan kertaan ja koska en viitsi syöpään liittyviä ja jonkinverran "raadollisia" asioita laittaa faceen, niin kirjoitanpa niitä tänne. 1. Olen helpottunut ja kiitollinen, kun vatsani toimi tänä aamuna (muutaman päivän tauon jälkeen) ja pystyin toimittamaan asiani ilman suurempia kipuja. Peräpukamat pysyivät aisoissa. Ja kun näin tapahtuu, muistan aina olla kiitollinen 2. Olen onnellinen kun käsivarsi ei ole turvonnut lisää, ei turvotus ole paljoa laskenut, mutta ainakin pysynyt ennallaan. Näin ollen voin pukeutua omiin vaatteisiini, koska hihat mahtuvat käteeni. Myös kipu kädessä on siedettävää. 3. Pystyn nyt jo syömään kurkkua ja tomaattia ilman että kuvottaa. Kurkku- ja tomaatti- voileivät eivät kuitenkaan mene alas, pahoinvointi iskee jo ajatuksesta, koska mieli muistaa sytostaattihoitojen aikana syömäni, sairaalan tarjoamat voileivät. 4. Tämä on niin klisee, mutta minun on pakko tunnustaa: Olen onnellinen että saan elää. Eikös tässä ollut jo kylliksi positiivisuutta? Eräs ystäväni kirjoitti faceen kesken positiivisuushaasteen, että tänään oli niin paska päivä, niin paska päivä:)Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-75023114027187599982015-04-03T23:26:00.000-07:002015-04-03T23:26:47.408-07:00SISKOTFacebookissa kiertää usein päivityksiä profiilista -Siskot-matka, jolle kukaan ei halunnut-. Tarinat ovat usein surullisia, mutta on tarinoissa onneakin. Minä olen onnekas, sillä minulla on kaksi "oikeaa" siskoa itselläni. Minä olen meistä nuorin. Me olemme melko läheisiä keskenämme ja vaikka tapaamme yhdessä vain pari kertaa vuodessa, meillä on aina hauskaa lapsuuden muistojen parissa. Toki meillä on myös yhteisiä, murheellisa muistoja lapsuudestamme, varsinkin äitimme tarina. Pitkäperjantaina me taas tapasimme ja saimme melkoiset naurut jälleen, kun muistelimme lapsuuttamme. Vanhempi siskoistani rakasti rauhaa ja hän mieluummin teki epämieluisatkin työt kun vaihtoehtona oli kamala riita siitä, kenen vuoro on ne tehdä. -Hyvä on, minä tiskaan-, hän usein sanoi ja me hieroimme käsiä yhteen toisen siskoni kanssa, Yes! taas pääsimme pälkähästä. Nuorempi isosiskoistani ei taasen koskaan antanut periksi, eikä rakastanut rauhaa, vaan hän rakasti minun kiusaamistani, koska olin nuorin ja "lellipentu". Minäkään en antanut hevillä periksi ja sehän tiesi sitä että saimme aina riidan aikaiseksi. Tappelimme jatkuvasti. Olen kaksi vuotta siskoani nuorempi ja hän "öllitti" minua jatkuvasti, varsinkin korttipelissä, hävisin aina. Kunnes tajusin, että siskoni huijaa ja sehän taas olikin järkytys hänelle, kun minä en enää aina hävinnytkään. Paras "öllitys" oli, kun minä yllätyksiä rakastavana halusin leikkiä tavaran ongintaa. Sisko järjesti minulle ongintaa ja rahasti tietysti, ja kuinka ollakkaan, sain ongintaämpäristä omia tavaroitani. Muistot, iloiset ja surulliset ovat meidän yhteisiä muistoja, siskojeni kanssa. Olemme kaikki saaneet jo "muistella" pitempään kuin äitimme sai ja Siskot- tämä matka jatkukoon vielä pitkään! Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-78515759268846854472015-03-29T11:04:00.001-07:002015-03-29T11:04:28.518-07:00VIRKISTÄVÄÄVietin virkistävän viikonlopun viiden naisystäväni kanssa. Hömpsötimme shoppailun, tanssin, ruoan ja juoman parissa ja paransimme jos emme niinkään maailmaa, niin ainakin toisiamme. Kaikilla meillä on omat vaivat, murheet ja ilon aiheet ja tietysti omat "arkielämät", mutta ystävyys on tämän porukan kesken säilynyt melko tiiviinä ja aktiivisena jo kymmeniä vuosia. Hauskaa on, kun me enemmän tai vähemmän viisikymppiset mammat kohdatessamme tuomme toisillemme mielipiteet julki ja emme todellakaan aina jaksa kuunnella toistemme asiaa loppuun, vaan usein puhumme yhteen ääneen. Kaiken lisäksi lopuksi myhäilemme tyytyväisinä, kun asiat on "puhuttu" halki. Hauskaa on myös meidän samankaltainen huumorintaju, voimme laskea leikkiä hyvinkin raadollisista ja henkilökohtaisista asioista. Menneenä viikonloppunakin laskimme leikkiä mm. minun parittomasta rinnastani ja syövän leviämisen pelosta sekä tarpeestani elää kuin viimeistä päivää. "Hauskaa" oli myös ystäväni joutuminen varkauden kohteeksi, häneltä nimittäin vietiin kännykkä laukusta, ihmijoukossa,tavaratalossa. Joku oli jopa nähnyt tämän "varasjoukon". Kännykän menettäminen ja varkauden kohteeksi joutuminen aiheutti meissä huolta ja ärtymystä, mutta tästäkin löysimme naurun aihetta. Ja loppujen lopuksi ystäväni löysi puhelimen kotona laukusta, eri taskusta vain, missä hän sitä yleensä säilytti. Virkistävä viikonloppu kantaa taas pitkälle!Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-25236008121555385372015-03-21T23:21:00.000-07:002015-03-21T23:21:43.835-07:00PIRTELÖÄNauroin ääneen kun hammaslääkäri sanoi minulle, että leukaniveleni on niin kulunut, että pian en pysty enää edes puremaan. Olen ilmeisesti aika ajoin elämäni aikana purrut öisin hampaitani ja nyt, viimeisen vuoden aikana rintasyövästä johtuva stressi on pahentanut tilanteen äärirajoille. Tietenkin kulumaa yritetään nyt hidastuttaa purentakiskoilla, joten vielä voin pureskella ruokani, mutta tulevaisuudessa voi tulla hankaluuksia. Ja että miksi nauroin, ivaava kohtalo se kait nauroi. Olenhan itse sosemaisen ruuan, jos en nyt asiantuntija, niin ainakin asiasta paljon tietävä, koska työskentelen vanhusten ruokapalveluissa. Nauroin myös siksi, että aikoinani kävin rintojen pienennysleikkauksessa juuri niskojen, kaulan alueen ja hartia kivun takia . Olisinko jättänyt sen leikkauksen väliin, jos kipujen syy olisikin ollut purenta? Onneksi kuitenkin rintojen pienennys tehtiin, sillä niistä "Ö-kupin, muhkuraisista melooneista" en olisi kekannut mitään erikoisia patteja, ja syöpä ehkä tekisi tälläkin hetkellä, tietämättäni, tehtäviään rauhassa. Kuka tietää! Nauroin myös siksi, koska olen ihmetellyt tämän päivän trendiä nauttia pirtelöitä. On muodikasta juoda aamupalaksi ja välipalaksi, miksei joka ateriallakin kaikenmaailman pirtelöitä, smoothie olisi tietysti trendikkäämpi sana, mutta kun en osaa taivuttaa sitä monikkoon. Ihmettelen miksi terveet ihmiset haluavat soseuttaa ruokansa pirtelöiksi, ja jättää väliin pureskelemisesta saadun nautinnon ja makuelämyksen. Ja nyt sitten on uhkana, että itse "pääsen" liittymään tähän trenditietoiseen porukkaan, nauttimaan ruokani piimän tai puuron paksuisena. Sitten, jos tämä toteutuu, minua ei varmaankaan enää naurata!Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-24051388644929079342015-03-15T02:37:00.000-07:002015-03-15T02:37:57.531-07:00KOTIKO VANKILA?Tapasin kaupassa minulle tuntemattoman mummon, hän oli ottamassa piirakoita pussiin ja jonotin samoja piirakoita. Totesin mummolle, että onneksi hän jätti minullekin. Mummo ilahtui ja sanoi että pittäähän sitä uatella nuapureitakin. Sitten mummo sanoi ottavansa vielä viinereitäkin, koska olivat niin hyviä ja juttu jatkui ja jatkui. Mietin kotona tätä ehkä yksinäistä mummoa, joka vieraan ihmisen kanssa "huasteli jonnin joutavia". Mummo oli virkeä ja kykeni itse käymään kaupassa ja tapaamaan ihmisä, joten hänellä on sen suhteen asiat hyvin. Paljon on kuitenkin mummoja ja pappoja ja vakavasti sairaita jotka asuvat kotona, huonokuntoisina ja yksinäisinä ja odottavat lääkkeiden antajaa, odottavat vaipan vaihtajaa, odottavat ruokaa, odottavat pesijää jne. Vaikka koti on maailman paras paikka, voi koti olla myös vankila. Minäkin aika ajoin koin kotini vankilaksi. Koti oli minulle vankila leikkauksen jälkeen toipuessa ja koti oli vankila hoitojen aikana, sivuoireista toipuessa. Lapsuuden koti se vasta vankilalta tuntuikin silloin teini-iässä, kun äiti taisteli syöpää vastaan ja ilmapiiri oli synkkä ja ahdistava. Tiedän että on turha syyttää seiniä, kun ahdistus on korvien välissä, mutta useinhan joku konkreettinen, vaikka sitten koti, rinnastetaan ikävään tai iloiseen muistoon. Minulle on tullut tunne, että nämä seinät pitää vaihtaa, ei muuta kun koti myyntiin ja toivottavasti uudet tuulet puhaltamaan.Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-82436254664581863752015-03-07T23:05:00.001-08:002015-03-07T23:05:02.565-08:00KEVÄTRäntäsade on jatkunut nyt jo monta viikkoa, aurinkoa ei juurikaan ole näkynyt. Tämä vuodenaika on odottelua. Odotan kevään lämmittävää aurinkoa ja valon tuomaa voimaa ja tietenkin pian alkavaa mökkikautta. Räntäsade masentaa, ihmiset pysyvät mökeissään ja jos heitä kohtaa, he kulkevat kumarassa, huput päässä. Tänä vuonna emme saaneet aurinkoista kevättalvea valkoisine hankineen. Mutta mutta, mitäpä siitä. Kun muistelen kevättä vuosi sitten, tuntuu tämä kevät sittenkin ihanalta ja valoisalta. Voin melko hyvin ja kykenen sentään lähtemään ulos räntäsateeseen. Vuosi sitten vietin kevään aikana yhteensä yhdeksän viikkoa sisätiloissa, sohvalla, enemmän tai vähemmän tuskissani, sytostaattihoitojen sivuoireiden helvetissä. Niinä viikkoina ei paljon hetkauttanut paistaako aurinko vai ei, kun järjellinen selviytyminen seuraavaan päivään oli ainoa tavoite. Onneksi sentään hoitojen välissä oli päiviä, jolloin pääsin nauttimaan tai kärsimään kevään säästä. Muistan erään kohtaamisen naapurin kanssa. Olin lähdössä metsään kävelemään, päivittelimme naapurin kanssa kevään säätä ja sitten naapuri "erehtyi" kysymään, kuinka minä voin, jolloin minä purskahdin itkuun. Naapuri häkeltyi ja totesi, että mitäpä väliä säällä on. Olen aikaisemminkin kirjoittanut säästä, muistaakseni joulun alla, toivoin silloinkin valoa, lumen tuomaa valoa. On se mahtavaa, kun olen niin terve, että jaksan toivoa parempaa ilmaa ja valittaa surkeasta säästä, olen "tavis", JEE!Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-27394507162296030412015-02-28T23:35:00.000-08:002015-02-28T23:35:47.920-08:00ARVOKASTATapasin eilen pitkästä aikaa ystäviäni, jotka ovat myös sairastaneet rintasyövän. Nämä kaksi suurin piirtein ikäistäni naista sairastuivat samana vuonna kuin minäkin ja tutustuin heihin vuosi sitten syöpäyhdistyksen naisten illassa. Ystäväni voivat päällisin puolin hyvin, mutta henkinen toipuminen on kuin vuoristorataa ja päivittäin heidänkin mielessään käväisee pelko, entäpä jos...Totesimme jälleen kerran, että tämä sairaus nakertaa voimavarojamme vielä pitkään, ehkä lopun elämäämme, vaikka olemmekin tällä hetkellä hyvällä tiellä kohti paranemista. Olemme siinä vaiheessa toipumista, että pohdimme jo rinnan korjausleikkausta ja mitä se pitäisi sisällään ja onko uusi rinta tarpeeksi hyvä porkkana, että kestämme taas ison leikkauksen. Pohdimme myös miten saisimme potkua mennä eteenpäin, elämä kun tuntuu kaiken kokemamme jälkeen jollain lailla junnaavan paikoillaan. Taitaa olla jonkin asteista masennusta ilmassa. Muistelimme sitäkin aikaa elämässämme, kun syöpää ei vielä ollut, me kaikki muistamme tunteen, jonkinlaisen etiäisen tulevasta, syövästä. Ymmärrän tunteen itseni kohdalla, koska äitini menehtyi rintasyöpään, mutta että näillä kavereillani oli myös sama tunne! Me olemme onnekkaita, koska voimme jakaa näitä asioita keskenämme ja lainaan presidenttimme ilmaisua, minkä kuulin televisiohaastattelussa, -on arvokasta kun saa kuulla muiden mielipiteitä-. <br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-65948765251303715692015-02-22T23:12:00.000-08:002015-02-22T23:18:53.668-08:00LYMFAA JA "SOTEA"Sain lähetteen lymfahoitoon kirurgilta syövän vuositarkastuksessa, vuodenvaihteessa. Lähete ei riittänyt, vaan välissä minun piti käydä erikoissairaanhoidon fysioterapeutilla, joka totesi, että tarvitsen lymfahoitoa. Käynti oli mielestäni aivan turha, koska lääkäri oli jo todennut lymfahoidon tarpeellisuuden. Melko typerää yhteiskunnan varojen käyttöä ja ajan tuhlausta. Lymfaa olen nyt saanut kolme kertaa ja tulen saamaan kymmenen hoitoa. Hoitoa annetaan kotikuntani terveyskeskuksessa. Hoitaja käy kunnan sairaanhoitopiirin sisältä, noin tunnin ajomatkan päästä, kaksi kertaa viikossa. Olisikohan näissä byrokratian kiemuroissa muutama pisara meressä, miten terveyspalveluja voisi kehittää! Huomaatte, että olen käynyt kuuntelemassa vaalipaneelia:) Kainalostani on poistettu imusolmukkeita ja ne ei uusiudu, joten käden
turvotuksen kanssa saattaa ongemia vuosienkin päästä ja kun käsi on
turvoksissa, siihen voi haavan tai palovamman myötä pesiytyä ruusu. Kuulema hyvin ikävä tulehdus, joten lymfahoito on tarpeellinen ja luonnonmukainen hoitomuoto. Valitettavasti kaikki rintasyövän takia, raajan turvotuksesta kärsivät eivät saa hoitoa, koska hoitajia ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Lymfahoitajani on mahtava tyyppi ja hoito oikeasti auttaa, käteni turvotus on hieman laskenut, joten tärkein asiahan on minun kohdallani toteutunut, joten jätän "soten" kehittämisen tähän. Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-58939310641274085162015-02-15T07:07:00.000-08:002015-02-15T07:07:24.652-08:00MITEN SYÖPÄ LÖYTYIHammaslääkärissä käydessäni vastaanoton hoitaja kysyi, että löysinkö minä itse kasvaimen rinnastani vai löytyikö se joukkotarkastuksessa. Samoin kysyi hammaslääkäri. Fysioterapeuttia kiinnosti myös miten syöpä todettiin. Itse asiassa miltei kaikkia keski-ikäisiä, naispuolisia hoitajia ja lääkäreitä, kiinnostaa juuri se, millä tavoin syöpä löydettiin. Olen miettinyt miksi juuri tämä on niin varteenotettava asia, varsinkin hoitoalalla työskentelevien mielestä. Ehkäpä siksi, koska syöpä on niin salakavala ja arvaamaton ja huomaamaton, että runsas tietokaan asiasta ei auta. Ehkäpä hekin vain ovat helpottuneita siitä, että heidän kohdallaan joukkotarkastuksessa ei löytynyt mitään. Ehkäpä he tarkastuksesta huolimatta pelkäävät, että jonain päivänä hekin löytävät patin rinnastaan. Ehkäpä hekin miettivät, että salakavala syöpä saattaa tehdä paraikaa heidän elimistössään tuhojaan. Kerron heille miten löysin rinnastani patin, mikä ei sitten ollut laisinkaan kasvain, vaan kasvaimet olivat ihan eri puolella rintaa, että löytö oli ihan sattuman kauppaa. Kerron heille, että äitini sairauden takia, minun tutkimuksiani jatkettiin ja jatkettiin, kunnes kolmen kuukauden päästä syöpä todettiin. Kerron heille, että en ehtinyt käydä joukkotarkastuksessa. Kerron heille myös, että olin täysin varma, että minulla ei ole syöpää. Tämä kaikki hämmentää heitä entistä enemmän.<br />
<br />
<br />Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-67254680321404968982015-02-07T23:13:00.000-08:002015-02-07T23:13:11.524-08:00HEIKKO IHMINENMenneellä viikolla sisäministerimme joutui auto-onnettomuuteen. Tv-kamerat seurasivat ambulanssia ja kuvasivat loukkaantunutta ministeriä baareilla, kun häntä siirrettiin sairaalahoitoon. Ministeri yritti peittää kasvonsa käsivarrellaan. Minä tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Ei ole mukavaa olla heikkona, muiden armoilla. Minä tykkään laittautua kun menen "ihmisten ilmoille". Hauska sanonta sinänsä, me korvessa kasvaneet voimme sanoa niin, eli siis kaikki korpisuomessa kasvaneet. Tapanani on meikata ja laittaa hiukset ja pukeutua asianmukaisesti ennen kuin menen tapaamaan muita ihmisiä. Tein niin myös hoitojen aikana. Eli en mennyt "ihmisten ilmoille", puolentoista viikon aikana, sytostaattihoidon jälkeen koska olin liian heikko, enkä halunnut, että kukaan tapaa minua sairaan näköisenä. Sitten taas jaksoin laittautua ja tavata ihmisiä kunnes seuraava hoito annettiin. Minulle on usein sanottu että olin aina niin terveen ja "fiksun" näköinen hoitojenkin aikana että oli vaikea uskoa mitä helvettiä silloin koin. Joidenkin mielestä olisi ollut hyvä kaikkien kanssaihmisten tavata minut silloin, että todellisuus olisi tullut ilmi, ettei ihmiset luulisi, että syöpähoidot on helppoja. Mutta kuka haluaa tavata ihmisen joka on nujerrettu sairauden takia vaikkapa "konttauskuntoon" tai ihmisen, joka on auto-onnettomuuden jälkeen ruhjeilla ja järkyttynyt? Ja kuka haluaa itse näyttäytyä sellaisessa kunnossa. En minä, eikä ainakaan julkisuuden henkilö, onneni on etten ole sellainen, minua ei sentään kuvaajat seuraa, kun olen heikoimmillani. Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-54352085266928428762015-01-30T22:56:00.001-08:002015-01-30T22:56:20.215-08:00EPÄREILU SYÖPÄSain kuulla ikäviä uutisia, en omalla kohdallani, vaan eräs tuttavani rintasyöpä on jälleen levinnyt. Tuttavani sairastui viisikymppisenä, vajaa kymmenen vuotta sitten ensimmäisen kerran ja siitä jokunen vuosi, niin syöpä levisi toiseen rintaan. Nyt hän on saanut tietää, että syöpä on jossain kankun takana Tämä lannistastaa ja ahdistaa minua, miten tuttavani selviytyy tästä taakasta jälleen ja jaksaako hän edes enää yrittää? Vai onko niin, että syöpään ja hoitorumbaan "tottuu", kun on näin monta vuotta sairastanut, syövästä tulee elämäntapa. Kamalaa! Vääjäämättä miettii asiaa omalla kohdalla, kuinka kauan minä saan olla, kunnes jostain löytyy kasvaimia tai etäpesäkkeitä. Tämä helvetin sairaus kun ei anna välttämättä merkkejä, vaan tekee salakalvasti töitään, kunnes ehkä antaa kuulua itsestään kipuiluna. Miten sitten syövän leviämisen voisi estää? Juu, juu, tiedän että terveellisillä elintavoilla, liikunnalla, itsestään huolehtimisella jne., voisi ehkä pitää syövän poissa, mutta aina sekään eikä mikään auta, se on vain sattuman kauppaa ja kohtalon arpapeliä. Onneksi kuitenkin 90 % rintasyövistä voidaan parantaa niin, että se ei uusiudu tai leviä ja täytyy taas yrittää uskoa vahvasti, että minä olen tässä joukossa. Epäusko oman tervyeyden puolesta kun ei auta yhtään tuttavaani, vaikka koenkin ahdistusta, koska ajattelen itseäni, vaikka tuttavani elää tällaista helvettiä. Elämä ei vain ole reilu, eikä ainakaan syöpä, siitä on reiluus kaukana.Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-66517201249272832902015-01-25T07:06:00.001-08:002015-01-25T07:06:32.938-08:00ELÄMÄN NÄLKÄMusiikki on hyvin terapeuttista, musiikilla mm. lieviteään kipuja ja autetaan kuntoutumisessa. Ja joidenkin tutkimusten mukaan musiikki on ihmiselle jopa elintärkeää. Ei ole ihme, että television musiikkiohjelmat ovat niin suosittuja. Minun lempiohjelmani tällä hetkellä on Suomi Love. Siinä tavalliset ihmiset pääsevät kertomaan koskettavia tarinoitaan ja yllättämään läheisiään. Heidän tarinoihinsa liittyy oleellisesti joku laulu ja tämä laulu esitetään heille. Kyllä kyyneleet virtaa, molemmilla puolilla kuvaruutua. Joku tietty laulu sävelineen ja sanomineen voi olla kuulijalleen "elintärkeä". Minä kuulin radiossa Irinan laulavan -Elämän nälkä- kappaleen ja sanoma kolahti heti. Tämä Pave Maijasen parikymmentä vuotta sitten julkaisema kappale vaikutti minuun vasta nyt, syövän sairastaneena ja keski-iän ylittäneenä. Irinan koskettava tulkinta pysäytti minut kuuntelemaan sanoja. Laulun sanoma on selkeä ja se luo toivoa: -Tää niitä aamuja on kun en tiedä kannaattaako nousta vai jäädä.....Kun olin maahan lyöty eikä kukaan voinut yli syvän virran mua kantaa.....Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä, ei voimiaan säästä....Elämän nälkä eteenpäin rohkaisee.... Laulusta tuli minulle tärkeä. Ja mikä parasta, kuoronjohtajamme oli yllättäen valinnut juuri tämän kappaleen kuoromme ohjelmistoon. Sitten kun me keväällä esitämme tämän kappaleen, minä voin mielessäni osoittaa sen kaikille rintasyöpään sairastuneille.Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-38748402553427049812015-01-18T23:02:00.002-08:002015-01-18T23:02:50.669-08:00UNELMATSyöpään tai muuhun vakavaan sairauteen sairastuminen aiheuttaa usein ainakin tulevaisuuden suunnitelmien järjestämisen uuteen järjestykseen, jos ei sitten laittamaan kokonaan uusiksi. Ensijärkytyksessä toivoo vain, että perhe pärjäisi ilman minua ja että edes kuolema olisi kivuton. Seuraavaksi alkaa toivoa, että saisi ylipäätään elää. Toipumisvaiheessa toivoo että saisi palata arkielämään, tehdä työtä ja nähdä lastensa aikuistuvan, ja siinä pikkuhiljaa alkaa jo suunnitella tulevaisuutta. Tämän jälkeen tulee kuvioon unelmat. Minä olen nyt siinä vaiheessa, että olen alkanut miettiä, mitä unelmia minulla on. Nyt ihmettelen itsekin, miten voi mieli muuttua hetkessä, juurihan minä nautin arjen asioista ja nyt jo haluan jotain muuta! Mutta mitä minä vielä haluan elämältäni? Haluanko vielä opiskella, haluanko asua jossain muualla ja onko minulla tarvetta nähdä ja kokea vielä jotain? Näitä asioita minä nyt pohdin ja ainakin yksi asia on varma, minulla on tarve osallistua, haluan "säpinää" elämääni. Näihin ajatuksiin vaikuttaa myös tietenkin se, että täytän tänä vuonna 50, ja tämä "iän rajapyykki" jo sinänsä pistää miettimään unelmiaan. Olen myös miettinyt mitä unelmia äidilläni oli ja mitä niistä hän ehti toteuttaa? Todennäköisesti äidin unelmat liittyivät perheeseen ja ainakin unelma lasten lapsista toteutui, sillä äiti ehti tavata kaksi lapsen lastaan ja hän ehti heihin vähän tutustuakin. Elämän ja perheen jatkuminen oli taattu, vaikka äidin oma elämä päättyikin liian lyhyeen. Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-57854339072833472992015-01-12T10:10:00.001-08:002015-01-12T10:14:06.938-08:00KÄDEN TURVOTUSRintasyöpäleikkauksen jälkeen, jos imusolmukkeita on jouduttu poistamaan, voi vielä vuosienkin päästä leikatun puolen käteen tulla ikävää turvotusta. Turvotus voi olla jopa vaarallista, koska immuunijärjestelmä on vahingoittunut ja käsi voi tulehtua. Siihen voi pesiytyä ruusua aihettava streptokokkibakteeri, inhottavan kuuloista. Luin jostain, että leikatun puolen käsi on suojelukohteena lopun elämää. Mitenköhän minun olisi pitänyt kättäni suojella, sillä se on alkanut nyt turvota, kun leikkauksesta on kulunut vuosi. Käsi on ikävän tuntuinen ja arka. Työnteko on selvästi pahentanut turvotusta. Onneksi sain lähetteen lymfahoitoon. Hoito on jonkinlaista hierontaa ja jumppaa. Laulaminen on kuulema myös lymfahoitoa ja sitähän minä mieluusti harrastan. On tosi ärsyttävää, vaikka olet selviytynyt syövästä ja luulet olevasi suht`koht` terve sekä työkykyinen, tulee näitä jälkijuttuja. En ole vielä joutunut jäämään sairauslomalle ja yritän sitä välttää, sillä työ on minulle terapiaa. Mutta aika näyttää, tässäkin tapauksessa, mitä tuleman pitää. Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-88008629578176478042015-01-06T07:40:00.001-08:002015-01-06T07:40:17.434-08:00ARKIArki on joskus mahdottoman ihana asia. Minulla alkaa nyt arki. Vaikka olenkin jännittänyt, miten jaksan pitkän sairausloman ja osasairausloman jälkeen herätä joka arkiaamu klo viisi ja että miten jaksan ylipäätään tehdä joka päivä töitä normaalin työajan, on arki se, mitä kohti olen taapertanut koko helvetillisen vuoden pitkät päivät, viikot ja kuukaudet. Arki on tylsää ja täynnä arkipäiväistä toimintaa, mutta arki on minulle nyt mieluisampaa, kuin koskaan on ollut. Tottahan toki haaveilen ylellisistäkin asioista, mutta arkinen elämä kuitenkin on elämisen arvoista. Kuulostaa kliseeltä, mutta se on ihan totta. Syöpä on mielestäni niin kammottava asia, että kun siitä pääsee yli ja eteenpäin, voi jopa arjen epämieluisammat työt tuntua mukavilta. En tiedä kuinka kauan tämä vaihe kestää, mutta koska voin pitkästä aikaa kokea olevani onnellinen ja nauttia joka hetkestä elämässä, kestäköön mitä kestää. Mutta turhanpäiväistä valitusta minä en enää jaksa kuunnella. Enhän toki voi tietää, miten tärkeitä jotkut asiat ovat jollekin toiselle, vaikka ne minun mielestäni ovat turhia, mutta jos ihmiset narisevat ja menettävät hermonsa naapurin jouluvaloista tai työkaverin kitkarenkaista, niin se kyllä on turhanpäiväistä.Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-70281854046347102512014-12-31T02:30:00.001-08:002014-12-31T02:30:51.223-08:00VUOSITARKASTUSLääkärintarkastus oli eilen. Tarkastus oli samassa tilassa, missä sain vuosi sitten tietää sairastavani rintasyöpää, ahdistava paikka. Aikani oli yli kaksi tuntia myöhässä. Kohtuutonta, vai onko, oli kuulema tullut äkillisiä potilaita väliin ja lisäksi alkoi juuri ennen minun vuoroani lääkärien kokous, missä kaikkien lääkärien tuli olla paikalla. Viis odottavasta potilaasta, siis minusta. No, minä kävin kahvilla ja odotin kuuliaisesti ja valittamatta, olenkohan minä liian kiltti? Hoitaja onneksi kävi minulle selvittämässä asiaa ja hän oli kovin pahoillaan tilanteesta. Lääkärikin vihdoin saapui iloisena paikalle. Hän oli nuori ja oikein ystävällinen sekä kohtelias, mutta mutta... Lääkäri kertoi että ultra oli puhdas, mutta mammografiassa näkyi jotain, ei mitään, mistä pitäisi olla huolissaan tai mille nyt tehtäisiin mitään, mutta sitten tulevaisuudessa ehkä joudutaan tekemään jotain. Siihen minä kiireesti kysymään, että mitä sieltä löytyi? Jotain rinnan teknisluonteista tiiviyttä, lääkäri kertoi ja jatkoi että tulevaisuudesta ei koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan ja että ei voi muuta kun toivoa parasta, mutta tällä hetkellä kaikki on kunnossa. Sitten hän meinasi lähettää minut kotiin. Minä ihmettelin ääneen, että eikö hän halua katsoa leikkausaluetta? Lääkäri rupesi nauramaan ja sanoi että oho, meinasipa unohtua. Tutkimuksen jälkeen lääkäri iloisena lähetti minut pois, toivotti hyvät jatkot. Hoitaja seurasi perässäni odotustilaan ja pahoitteli lääkärin puheita ja sanoi että kaikki on oikeasti kunnossa ja että kuvissa ei oikeasti ollut mitään poikkeavaa. Hän sanoi että voin lähteä rauhallisin mielin kotiin jatkamaan elämääni ja käski vielä hemmottelemaan itseäni. Tämä ei ollut minulle ensimmäinen kerta vuoden sisällä, kun "typerän" lääkärin lausuntoja ja käyttäytymistä korjailee asioihin enemmän perehtynyt, empaattinen hoitaja. Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-25387987765780389192014-12-20T22:15:00.001-08:002014-12-20T22:15:59.515-08:00ILON KYYNELEETItken ilosta, olen niin onnellinen. Olen saanut parhaimman joululahjan. Vuositarkastuksen ensimmäinen koettelemus on takanapäin ja uutiset olivat mahtavia; mammografian kuvissa ja ultraäänitutkimuksissa ei löytynyt poikkeavuuksia. Tietysti virallisen lausunnon saan vasta reilun viikon päästä, kun menen lääkäriin kuulemaan tulokset, mutta nämä uutiset heti kuvauksien jälkeen, olivat jouluni ja joulumme pelastus. Laitoin jo sairaalasta viestiä läheisilleni hyvistä uutisista ja ymmärsin tukahduttavan palan sulaessa kurkustani ja kyynelten valuessa, kuinka olin pelännyt, että joudun taas "pilaamaan" läheisteni joulun huonoilla uutisilla. Nyt saan antaa heillekin joulurauhan tästä helvetin syövästä. <br />
Tottakai tiedän, että tämä on vain yksi etappi tämän matkan varrella, mikä kestää vähintään viisi vuotta, mutta tämä on kuitenkin merkittävä, ensimmäinen etappi. Syöpäyhdistyksen tapaamisissa on koko ajan puhuttu siitä, että me syöpään sairastuneet olemme menossa kohti parantumista ja "normaalia elämää", nyt minäkin uskallan allekirjoittaa tämän.Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-6461621739981766293.post-87116018020484015052014-12-18T22:58:00.001-08:002014-12-18T22:58:25.087-08:00MINISYÖPÄ-No onneksi sinulla on rintasyöpä, ettei jotain muuta syöpää. -Sähän näytät hyvältä, ihankuin sulla ei mitään olisi ollutkaan. -Rintasyöpä, sehän on onneksi sellainen minisyöpä. -Vai rintasyöpä, no siitähän paranee 90 %.<br />
Nämä kommentit ovat tuttuja meille rintasyöpään sairastuneille. Kaikki "kommentoijat" yrittävät rohkaista ja lohduttaa, mutta välillä tulee sellainen tunne, että olen sairastanut flunssan. En halua mitään sääliä, ja useimmiten esitän täysin tervettä, eli en puhu sairaudestani yhtään mitään. Mutta jos ihmiset kysyvät, mitä kuuluu, niin tokihan sitä kerrotaan, mitä kuuluu!<br />
Syöpään sairastuminen on jokaisen ihmisen henkilökohtainen tragedia. Jokainen meistä miettii, jospa minä kuulun siihen 10 prosenttiin. Ja vaikka kuinka meillä on realiteetit tiedossa, on se silti meille jokaiselle askel lähemmäs kuolemaa.<br />
Näillä kommenteilla ihmiset luultavasti haluavat ravistella olkapäiltään ikävän asian tuoman painolastin ja henkilökohtaisen pelon siitä, että jokainen voi itsekin sairastua. Ja totuushan on, että jos ihmisiltä kysytään, ottavatko he mielummin verisuonten ahtaumataudin, mikä tappaa paljon enemmän sairastuneita, kuin rintasyöpä, vai valitsevatko he rintasyövän, ihmiset valitsevat ahtaumataudin.<br />
Ehttp://www.blogger.com/profile/11827087647674934792noreply@blogger.com0