ISÄ

Isänpäivän kunniaksi muistelen isääni. Isä oli kohtelias, huumorintajuinen herrasmies, ja hän puhui ihmisistä aina kauniisti. Tällainen kuva isästä oli kotipaikkakuntamme ihmisten silmissä. Ja pohjimmiltaan isä tällainen olikin, mutta surullinen lapsuus "huutolaisena" katkeroitti isän mielen vuosien päästä. Isä ja äiti olivat nuorina hyvin rakastuneita ja onnellisiakin, kuten aikaisemmin julkaisemistani kirjeistä voimme todeta. Minusta on ihanaa, että löysimme isän kuoleman jälkeen kirjeet, sillä muuten meille tyttärillä olisi jäänyt vääristynyt kuva äidin ja isän rakkaudesta. Vanhempieni suhde ajan myötä muuttui, kuten useimmiten käy. Isä halusi meille, neljälle elämänsä naiselle pelkkää hyvää (äiti ja kolme tytärtä), mutta hän ei saattanut suoda sitä meille, oman kohtalonsa vuoksi. Isä oli katkera, koska hän oli menettänyt oman isänsä jo lapsena ja hänen äitinsä joutui luopumaan lapsistaan köyhyyden vuoksi. Isä mitätöi meitä, ei ehkä silloin kun olimme pieniä ja tottelevaisia, mutta nuorina, kun oma tahtomme voimistui. Eikä meillä saanut näyttää tunteitaan. Ja jos äiti yritti olla meidän tyttärien puolella, vähättely kohdistui myös häneen. Me pelkäsimme isän sivaltavia sanoja. Isä ei pystynyt olemaan onnellinen. Isä oli onnellinen silloin kun hän otti alkoholia ja alkoholi teki isästä sen mukavan miehen, mikä hän pohjimmiltaan oli. Alkoholi alkoikin maistumaan isälle vuosien saatossa entistä enemmän. Äidin sairastuminen syöpään ja kuolema oli viimeinen niitti isän katkeruuden arkussa. Isä alkoholisoitui, hän vietti entistä enemmän aikaansa paikallisessa kuppilassa ja paransi maailmaa muiden onnettomien ja katkerien ihmisten seurassa. Tapasi isä myöhemmin uuden kumppanin ja sai elämäänsä vielä iloa, mutta onnellinen hän ei enää koskaan ollut. Onneksi minä en sairastunut isän elinaikana, sillä se olisi voinut olla liikaa isän katkeruuden arkussa.