VAINAJIEN MUISTOPÄIVÄ

Tänään on pyhäinpäivä eli vainajien muistopäivä. En sen kummemmin muistele kuolleita läheisiäni, olenhan muistellut äitiä ja isääkin, tämän blogin myötä viisi kuukautta, joka viikko. Joten saan vapautuksen tämän päivän pakollisesta vainajien muisteluista. Ehkä vähän muistelen joskus minulle niin tärkeää, lapseni isää tai läheistä työkaveriani tai äsken kuollutta naapuriani.  En myöskään vie kynttilöitä äidin ja isän haudalle, poltan kynttilän kotonani. Onneksi siskoni hoitaa nämä "velvollisuudet" hänhän asuu siellä syntymäkotikunnassa. Ja täytyyhän "sivistyneiden" ihmisten omaisten haudalla palaa kynttilä, olisi häpeä, jos ei palaisi. Viime vuonna ja aikaisempina vuosina olen sujuvasti ohittanut päivän lehdessä, pyhäinpäivän kunniaksi kirjoitetut, pakolliset artikkelit kuolemasta. Olen ohittanut ne siksi, koska kuolema on minua ahdistanut ja pelottanut. Tänä vuonna lehdessämme yksi artikkeli kertoi lähialueemme saattohoidosta. Luin artikkelin koska oma kuolema on nyt askelta lähempänä kuin vuosi sitten. Artikkelista selvisi että saattohoito on erittäin huonosti hoidettu kotipaikkakunnallani ja usealla paikkakunnalla lähiympäristössä. Mitenköhän tähän voisi panostaa ja miten kuolemasta voisi tehdä iloisemman asian? Onneksi meille sentään on jalkautunut halloween, amerikkalainen hömppäjuhla, tässä juhlassa kuolemasta on tehty kammottavan hauska. Nuorempi tyttäreni 13 v., hauskutti meitä ja tuntemattomia ihmisiä pelleasussaan ja pelottavassa pellemeikissään, kun kävimme hakemassa tyttäreni koiraa. Rappukäytävässä pieni ranskanbulldoggi hyökkäsi tyttäreni kimppuun jälleennäkemisen riemussa, eikä koiraa haitannut lapsen ulkoasu laisinkaan.  He kellivät rappukäytävän lattialla yhtenä myttynä. Osui siihen sitten talon muita asukkaita ja hekin ilahtuivat pellen ja koiran jälleennäkemisen riemusta. Se oli aitoa ja mikä estää riemuita elämästä vaikka muisteleekin vainajia!