SYÖPÄ SODAN KESKELLÄ

Kuvat ja uutispätkät sodan runtelemista kaupungeista ja kylistä vilisee television kuvaruudussa, on vilissyt aina. Aina jossain päin soditaan. Hetkittäin sydämessäni kolahtaa, kun näen loukkaantuneita ihmisiä, tai kun omainen itkee sodan keskellä, itsemurhaiskussa menehtynyttä läheistään. Uutiset loppuvat ja kohta unohdan sodan runtelemat ihmiset, ei kosketa minua. Terroristit tappavat toisiaan ja kansaansa jossain kaukana, hoitakoon itse ongelmansa! Mutta sitten näin uutispätkän, jossa rohkea suomalainen toimittaja rohkeine kuvaajineen matkusti sodan keskelle Syyriaan ja teki jutun syöpäsairaalasta. Kylläpäs kolahti. Todellakin, sodan keskellä yhtälailla sairastetaan myös vakavia sairauksia, mitkä eivät liity sotaan. Eihän sairaudet yht`äkkiä häviä, ja anna tilaa sodassa loukkaantuneille. Syöpäsairaala oli osittain romahtanut pommituksissa, ja se oli ankea betonirakennus ja siellä syöpäsairaat ihmiset istuivat rivissä, tippapullojen ja letkujen kanssa saamassa hoitoa sairauteensa. Aivan kuten täällä meillä, puitteet vain toisenlaiset, ja heidän tuntema pelko tulevaisuudesta moninkertaisena. Heidän toiveensa oli samat kuin kaikilla syöpäsairairaille, että hoidot auttaisivat ja että he parantuisivat. Mutta he myös toivoivat, että heidän sairaalaa ei pommitettaisi tai että terroristit eivät pääsisi sisälle. Nuori, leukemiaa sairastava poika toivoi, että he kaikki parantuisivat, että syöpä olisi poissa ja  että sairaalaa ei enää tarvittaisi, silloin sitä ei enää myöskään pommitettaisi. Pistää hiljaiseksi.