YLPEÄ

Eduskuntavaalit on käyty ja ehdokas jota äänestin, pääsi läpi. Voin olla ylpeä hänestä. Kuoromme kevätkonsertti on ohi ja se meni hyvin, voin olla ylpeä kuorostamme. Myös ystäväni kuoron kevätesitys meni loistavasti ja olen ylpeä ystäväni heittäytymisestä esityksessä. Lapseni onnistuminen elämän varrella on tuonut minulle lukuisia ylpeyden hetkiä. Työpaikallani voin olla usein ylpeä työkavereistani ja töiden onnistumisesta. Olen ylpeä tyttäreni koirasta, kun se kulkee vapaana rinnallani, eikä säntäile toisten koirien perään. Elämän varrella tapahtuu paljon asioita joista voi olla ylpeä. Useimmiten olen ylpeä toisten tekemistä tai yhdessä tekemistä asioista. Ylpeys aiheuttaa myös katetutta ja ärtymystä, sanoohan suomalainen sananlaskukin: -Ylpeys suurenkin kukistaa- ja -ylpeys käy lankeemuksen edellä- .Mutta milloin olen sanonut ääneen, että olen ylpeä jostakusta, en kovinkaan usein, ehkä lapsilleni, silloin tällöin. Ylempi esimieheni, miespuolinen, jota tapaan melko harvoin kysyi minulta ohimennen, että mitä kuuluu? Minä vastasin iloisena että hyvää kuuluu, kevättä rinnassa. Hän kysymään siihen, että ihanko konkreettisesti? Minulla meni hetki, kunnes tajusin mitä hän tarkoitti ja siihenkin iloisena vastasin että juu juu. Tämän jälkeen esimies totesi, että minä olen ylpeä sinusta. Eikä hän tarkoittanut, että on ylpeä työpanoksestani, vaan tarkoitti, että olin iloisena siinä paikalla ja siinä hetkessä, yksirintaisena, syövästä selvinneenä. Olen itseasiassa itsekin siitä kovin ylpeä!

POSITIIVISUUSHAASTE

Facebookissa kiertää positiivisuushaaste, ja on mukava lukea ihmisten kokemia iloisia ja positiivisa asioita. Asiat ovat arkipäiväisiä, joita ei edes yleensä ajattele, jos ei erikseen pyydetä. Esim. nukuin hyvin, auto toi tai vei perille, aurinko paistaa, hyvät aamukahvit, hajonnut tiskikone korjattiin, uudet kengät, hyvä työpäivä jne. Minutkin on haastettu useaan kertaan ja koska en viitsi syöpään liittyviä ja jonkinverran  "raadollisia" asioita laittaa faceen, niin kirjoitanpa niitä tänne. 1. Olen helpottunut ja kiitollinen, kun vatsani toimi tänä aamuna (muutaman päivän tauon jälkeen) ja pystyin toimittamaan asiani ilman suurempia kipuja. Peräpukamat pysyivät aisoissa. Ja kun näin tapahtuu, muistan aina olla kiitollinen 2. Olen onnellinen kun käsivarsi ei ole turvonnut lisää, ei turvotus ole paljoa laskenut, mutta ainakin pysynyt ennallaan. Näin ollen voin pukeutua omiin vaatteisiini, koska hihat mahtuvat käteeni. Myös kipu kädessä on siedettävää. 3. Pystyn nyt jo syömään kurkkua ja tomaattia ilman että kuvottaa. Kurkku- ja tomaatti- voileivät eivät kuitenkaan mene alas, pahoinvointi iskee jo ajatuksesta, koska mieli muistaa sytostaattihoitojen aikana syömäni, sairaalan tarjoamat voileivät. 4. Tämä on niin klisee, mutta minun on pakko tunnustaa: Olen onnellinen että saan elää. Eikös tässä ollut jo kylliksi positiivisuutta? Eräs ystäväni kirjoitti faceen kesken positiivisuushaasteen, että tänään oli niin paska päivä, niin paska päivä:)

SISKOT

Facebookissa kiertää usein päivityksiä profiilista -Siskot-matka, jolle kukaan ei halunnut-. Tarinat ovat usein surullisia, mutta on tarinoissa onneakin. Minä olen onnekas, sillä minulla on kaksi "oikeaa" siskoa itselläni. Minä olen meistä nuorin. Me olemme melko läheisiä keskenämme ja vaikka tapaamme yhdessä vain pari kertaa vuodessa, meillä on aina hauskaa lapsuuden muistojen parissa. Toki meillä on myös yhteisiä, murheellisa muistoja lapsuudestamme, varsinkin äitimme tarina.  Pitkäperjantaina me taas tapasimme ja saimme  melkoiset naurut jälleen, kun muistelimme lapsuuttamme. Vanhempi siskoistani rakasti rauhaa ja hän mieluummin teki epämieluisatkin työt kun vaihtoehtona oli kamala riita siitä, kenen vuoro on ne tehdä. -Hyvä on, minä tiskaan-, hän usein sanoi ja me hieroimme käsiä yhteen toisen siskoni kanssa, Yes! taas pääsimme  pälkähästä. Nuorempi isosiskoistani ei taasen koskaan antanut periksi, eikä rakastanut rauhaa, vaan hän rakasti minun kiusaamistani, koska olin nuorin ja "lellipentu". Minäkään  en antanut hevillä periksi ja sehän tiesi sitä että saimme aina riidan aikaiseksi. Tappelimme jatkuvasti. Olen kaksi vuotta siskoani nuorempi ja hän "öllitti" minua jatkuvasti, varsinkin korttipelissä, hävisin aina. Kunnes tajusin, että siskoni huijaa ja sehän taas olikin järkytys hänelle, kun minä en enää aina hävinnytkään. Paras "öllitys" oli, kun minä yllätyksiä rakastavana halusin leikkiä tavaran ongintaa. Sisko järjesti minulle ongintaa ja rahasti tietysti, ja kuinka ollakkaan, sain ongintaämpäristä omia tavaroitani. Muistot, iloiset ja surulliset ovat meidän yhteisiä muistoja, siskojeni kanssa. Olemme kaikki saaneet jo "muistella" pitempään kuin äitimme sai ja Siskot- tämä matka jatkukoon vielä pitkään!

VIRKISTÄVÄÄ

Vietin virkistävän viikonlopun viiden naisystäväni kanssa. Hömpsötimme shoppailun, tanssin, ruoan ja juoman parissa ja paransimme jos emme niinkään maailmaa, niin ainakin toisiamme. Kaikilla meillä on omat vaivat, murheet ja ilon aiheet ja tietysti omat "arkielämät", mutta ystävyys on tämän porukan kesken säilynyt melko tiiviinä ja aktiivisena jo kymmeniä vuosia. Hauskaa on, kun me enemmän tai vähemmän viisikymppiset mammat kohdatessamme tuomme toisillemme mielipiteet julki ja emme todellakaan aina jaksa kuunnella toistemme asiaa loppuun, vaan usein puhumme yhteen ääneen. Kaiken lisäksi lopuksi myhäilemme tyytyväisinä, kun asiat on "puhuttu" halki. Hauskaa on myös meidän samankaltainen huumorintaju, voimme laskea leikkiä hyvinkin raadollisista ja henkilökohtaisista asioista. Menneenä viikonloppunakin laskimme leikkiä mm. minun parittomasta rinnastani ja syövän leviämisen pelosta sekä tarpeestani elää kuin viimeistä päivää. "Hauskaa" oli myös ystäväni joutuminen varkauden kohteeksi, häneltä nimittäin vietiin kännykkä laukusta, ihmijoukossa,tavaratalossa. Joku oli jopa nähnyt tämän "varasjoukon". Kännykän menettäminen ja varkauden kohteeksi joutuminen aiheutti meissä huolta ja ärtymystä, mutta tästäkin löysimme naurun aihetta. Ja loppujen lopuksi ystäväni löysi puhelimen kotona laukusta, eri taskusta vain, missä hän sitä yleensä säilytti. Virkistävä viikonloppu kantaa taas pitkälle!

PIRTELÖÄ

Nauroin ääneen kun hammaslääkäri sanoi minulle, että leukaniveleni on niin kulunut, että pian en pysty enää edes puremaan. Olen ilmeisesti aika ajoin elämäni aikana purrut öisin hampaitani ja nyt, viimeisen vuoden aikana rintasyövästä johtuva stressi on pahentanut tilanteen äärirajoille. Tietenkin kulumaa yritetään nyt hidastuttaa purentakiskoilla, joten vielä voin pureskella ruokani, mutta tulevaisuudessa voi tulla hankaluuksia. Ja että miksi nauroin, ivaava kohtalo se kait nauroi. Olenhan itse sosemaisen ruuan, jos en nyt asiantuntija, niin ainakin asiasta paljon tietävä, koska työskentelen vanhusten ruokapalveluissa. Nauroin myös siksi, että aikoinani kävin rintojen pienennysleikkauksessa juuri niskojen, kaulan alueen ja hartia kivun takia . Olisinko jättänyt sen leikkauksen väliin, jos kipujen syy olisikin ollut purenta? Onneksi kuitenkin rintojen pienennys tehtiin, sillä niistä "Ö-kupin, muhkuraisista melooneista" en olisi kekannut mitään erikoisia patteja, ja syöpä ehkä tekisi tälläkin hetkellä, tietämättäni, tehtäviään rauhassa. Kuka tietää! Nauroin myös siksi, koska olen ihmetellyt tämän päivän trendiä nauttia pirtelöitä. On muodikasta juoda aamupalaksi ja välipalaksi, miksei joka ateriallakin kaikenmaailman pirtelöitä, smoothie olisi tietysti trendikkäämpi sana, mutta kun en osaa taivuttaa sitä monikkoon. Ihmettelen miksi terveet ihmiset haluavat soseuttaa ruokansa pirtelöiksi, ja jättää väliin pureskelemisesta saadun nautinnon ja makuelämyksen. Ja nyt sitten on uhkana, että itse "pääsen" liittymään tähän trenditietoiseen porukkaan, nauttimaan ruokani piimän tai puuron paksuisena. Sitten, jos tämä toteutuu, minua ei varmaankaan enää naurata!

KOTIKO VANKILA?

Tapasin kaupassa minulle tuntemattoman mummon, hän oli ottamassa piirakoita pussiin ja jonotin samoja piirakoita. Totesin mummolle, että onneksi hän jätti minullekin. Mummo ilahtui ja sanoi että pittäähän sitä uatella nuapureitakin. Sitten mummo sanoi ottavansa vielä viinereitäkin, koska olivat niin hyviä ja juttu jatkui ja jatkui. Mietin kotona tätä ehkä yksinäistä mummoa, joka vieraan ihmisen kanssa "huasteli jonnin joutavia". Mummo oli virkeä ja kykeni itse käymään kaupassa ja tapaamaan ihmisä, joten hänellä on sen suhteen asiat hyvin. Paljon on kuitenkin mummoja ja pappoja ja vakavasti sairaita jotka asuvat  kotona, huonokuntoisina ja yksinäisinä ja odottavat lääkkeiden antajaa, odottavat vaipan vaihtajaa, odottavat ruokaa, odottavat pesijää jne. Vaikka koti on maailman paras paikka, voi koti olla myös vankila. Minäkin aika ajoin koin kotini vankilaksi. Koti oli minulle vankila leikkauksen jälkeen toipuessa ja koti oli vankila hoitojen aikana, sivuoireista toipuessa. Lapsuuden koti se vasta vankilalta tuntuikin silloin teini-iässä, kun äiti taisteli syöpää vastaan ja ilmapiiri oli synkkä ja ahdistava. Tiedän että on turha syyttää seiniä, kun ahdistus on korvien välissä, mutta useinhan joku konkreettinen, vaikka sitten koti, rinnastetaan ikävään tai iloiseen muistoon. Minulle on tullut tunne, että nämä seinät pitää vaihtaa, ei muuta kun koti myyntiin ja toivottavasti uudet tuulet puhaltamaan.

KEVÄT

Räntäsade on jatkunut nyt jo monta viikkoa, aurinkoa ei juurikaan ole näkynyt. Tämä vuodenaika on odottelua. Odotan kevään lämmittävää aurinkoa ja valon tuomaa voimaa ja tietenkin pian alkavaa mökkikautta. Räntäsade masentaa, ihmiset pysyvät mökeissään ja jos heitä kohtaa, he kulkevat kumarassa, huput päässä. Tänä vuonna emme saaneet aurinkoista kevättalvea valkoisine hankineen. Mutta mutta, mitäpä siitä. Kun muistelen kevättä vuosi sitten, tuntuu tämä kevät sittenkin ihanalta ja valoisalta. Voin melko hyvin ja kykenen sentään lähtemään ulos räntäsateeseen. Vuosi sitten vietin kevään aikana yhteensä yhdeksän viikkoa sisätiloissa, sohvalla, enemmän tai vähemmän tuskissani, sytostaattihoitojen sivuoireiden helvetissä. Niinä viikkoina ei paljon hetkauttanut paistaako aurinko vai ei, kun järjellinen selviytyminen seuraavaan päivään oli ainoa tavoite. Onneksi sentään hoitojen välissä oli päiviä, jolloin pääsin nauttimaan tai kärsimään kevään säästä. Muistan erään kohtaamisen naapurin kanssa. Olin lähdössä metsään kävelemään, päivittelimme naapurin kanssa kevään säätä ja sitten naapuri "erehtyi" kysymään, kuinka minä voin, jolloin minä purskahdin itkuun. Naapuri häkeltyi ja totesi, että mitäpä väliä säällä on. Olen aikaisemminkin kirjoittanut säästä, muistaakseni joulun alla, toivoin silloinkin valoa, lumen tuomaa valoa. On se mahtavaa, kun olen niin terve, että jaksan toivoa parempaa ilmaa ja valittaa surkeasta säästä, olen "tavis", JEE!