KOTIKO VANKILA?

Tapasin kaupassa minulle tuntemattoman mummon, hän oli ottamassa piirakoita pussiin ja jonotin samoja piirakoita. Totesin mummolle, että onneksi hän jätti minullekin. Mummo ilahtui ja sanoi että pittäähän sitä uatella nuapureitakin. Sitten mummo sanoi ottavansa vielä viinereitäkin, koska olivat niin hyviä ja juttu jatkui ja jatkui. Mietin kotona tätä ehkä yksinäistä mummoa, joka vieraan ihmisen kanssa "huasteli jonnin joutavia". Mummo oli virkeä ja kykeni itse käymään kaupassa ja tapaamaan ihmisä, joten hänellä on sen suhteen asiat hyvin. Paljon on kuitenkin mummoja ja pappoja ja vakavasti sairaita jotka asuvat  kotona, huonokuntoisina ja yksinäisinä ja odottavat lääkkeiden antajaa, odottavat vaipan vaihtajaa, odottavat ruokaa, odottavat pesijää jne. Vaikka koti on maailman paras paikka, voi koti olla myös vankila. Minäkin aika ajoin koin kotini vankilaksi. Koti oli minulle vankila leikkauksen jälkeen toipuessa ja koti oli vankila hoitojen aikana, sivuoireista toipuessa. Lapsuuden koti se vasta vankilalta tuntuikin silloin teini-iässä, kun äiti taisteli syöpää vastaan ja ilmapiiri oli synkkä ja ahdistava. Tiedän että on turha syyttää seiniä, kun ahdistus on korvien välissä, mutta useinhan joku konkreettinen, vaikka sitten koti, rinnastetaan ikävään tai iloiseen muistoon. Minulle on tullut tunne, että nämä seinät pitää vaihtaa, ei muuta kun koti myyntiin ja toivottavasti uudet tuulet puhaltamaan.