RISKITEKIJÄT

Pääsin kuuntelemaan syöpätautien erikoislääkärin luentoa. Mieleeni jäi rintasyövän riskitekijät ja kaavio mikä näytti rintasyövän lisääntymistä 50-luvulta tähän päivään. Kaavio oli pelottava, rintasyöpä lisääntyy ja lisääntyy, eikä loppua näy. Kaavioissa oli tietysti myös 70-luku, jolloin äitini sairastui ja silloin rintasyöpä oli vielä pohjalukemissa, mutta hyvinkin nousussa. Rintasyövän riskitekijät ovat meille tuttuja, onhan niistä niin paljon julkisuudessa puhuttu, mutta yksi asia valkeni minulle, minun sairastumiseeni on voinut sittenkin vaikuttaa äitini sairaus, koska se on riskitekijä. Siis läheisen sukulaisen, äidin tai siskon sairastuminen rintasyöpään on riskitekijä, ei kuitenkaan missään tapauksessa suoranainen seuraus. Ja niinkuin lääkäri kertoi, koskaan ei voida luvata, että jos elät täysin ilman riskitekijöitä, et sairastu rintasyöpään. No, minä olen jo sairastunut ja nyt keskityn siihen, että paranen ja pyrin välttämään riskitekijöitä, jotta syöpä ei uusiutuisi. Kahden kohtalontoverini puolesta olen onnellinen, toinen sai tietää että hänen keuhkonsa ovat puhtaat, ikävästä yskästä huolimatta ja toinen taas sai "puhtaat paperit" syövän vuositarkastuksessa. Jee, elämä voittaa!
Suomessa on todettu olevan ensimmäinen ebola epäily, ja kas`kun minua ei laisinkaan pelota!

HUOLI VANHEMMISTA

Ystävältäni kuoli iäkäs isä. Ystäväni isä oli sairastanut jo pitkään ja hän oli ollut useita kertoja sairaalassa. Ystäväni ehti olla pitkään hyvin huolissaan jääräpäisestä isästään, joka ei suostunut hänelle annettuihin hoitoihin. Toisen ystäväni iäkäs äiti sairastui alzheimerin tautiin. Ystäväni suree koska hänen äitinsä ei ole enää sama ihminen kuin ennen ja huoli hänen pärjäämisestään on suuri. Minun iäkäs isäni kuoli kuusi vuotta sitten aivoinfarktiin. Isä oli sairaalassa viisi viikkoa infarktin jälkeen liikunta- ja puhekyvyttömänä, ja menehtyi sitten keuhkokuumeen seurauksena. Viisi viikkoa oli piinaavaa ja huoli oli kova, miten isän elämä jatkossa järjestyisi, järjestyisikö hänelle jostain hoitopaikka vai kuka häntä hoitaisi. Vaikka suru on suuri, on huoli päällimmäisenä mielessä, kun iäkkkäät vanhemmat sairastuvat. Kuolema voikin olla helpotus, niin vanhuksille itselle kun omaisillekin. Työpaikallani asuu vanhuksia, jotka elävät ja sinnittelevät vuodesta toiseen vaipoissa, lääkkeiden, hoidon ja ravinnon ansioista, mutta he toivovat että pääsisivät pois, he toivovat kuolemaa. Tämä on raskasta kaikille. Vaikka olen kaivannut aika ajoin äitiäni 30 vuotta, olen onnekas, sillä minun ei tarvitse kantaa hänestä huolta nyt, kun hän olisi vanha ja kenties hoivakodissa ikävissään. Minun ei tarvitse myöskään surra sitä, miten äiti olisi surrut minun sairauttani. Ja minun ei tarvitse luopua äidistä enää.

ELÄMÄSSÄ ETEENPÄIN

Täytin muutama päivä sitten 49 vuotta. Äitini kuoli syöpään 49 vuotiaana. Minä en luultavasti kuole 49 vuotiaana, ainakakaan syöpään. Koskaanhan ei tietysti tiedä, mutta näin on uskottava, niinkuin kuka tahansa uskoo, että tuleva vuosi eletään kuin ennenkin, ilman suuria mullistuksia. Aloitin syöpäyhdistyksen järjestämän -Elämässä eteenpäin- kurssin. Kurssin tarkoitus on nimensä mukaan, antaa eväitä jatkaa elämää syövän jälkeen. Meitä on kymmenen naista kurssilla ja jokaisen tarina on heidän oman elämänsä hirmumyrsky. Niinkuin hirmumyrskykin, syöpä on meille sairastuneille mullistus ja kaiken pysäyttävä. Vakava sairaus on asia, mitä ei millään meinaa uskoa tapahtuvan omalla kohdalla. Eräs rouva on sitä mieltä vieläkin, leikkauksen ja hoitojenkin jälkeen, että diagnoosi on väärä. Eräs rouva on hyvin ärtynyt ja hän suree runneltua vartaloaan ja toinen suree sitä, kun on joutunut sairauden vuoksi luopumaan rakkaasta koirastaan. Porukassa on myös rouva, joka on sairastanut ja toipunut jo aiemmin, ja nyt, vuosia myöhemmin hän on romahtamaisillaan. Kaikilla meillä on sama tavoite, mennä elämässä eteenpäin, hitaasti raahautuen tai kepeästi juosten, mutta eteenpäin ja ilman syöpää.

USKO

Aihe on vaikea, mutta kirjoitan siitä silti. Minun uskoni on lapsen usko johonkin kaikkivoipaan. Tämä kaikkivoipa voi olla yhtälailla valkoiseen lakanaan pukeutunut heppu, kuin taivaalla mollottava kuukin. Tämä heppu hyväksyy kaiken elollisen vikoineen päivineen ja hän uskoo kaikesta elollisesta hyvää.  Sairauteni ei ole uskoani muuttanut, paitsi niin, että entistä enemmän olen alkanut uskoa positiivisuuteen ja elämän iloon ja siihen kuinka tärkeää on pitää itsestään huolta.
Äidin usko vahvistui hänen sairastuttuaan. Usko juonsi hänen lapsuudenkodistaan ja siihen vaikutti sota ja sen aikainen elämä.  En nuoruudessani aina ymmärtänyt äidin ajatuksia, niinkuin en ymmärrä vieläkään. En usko  ahdistavaan ja ihmisiä erottelevaan uskontoon. Eräs rintasyöpään sairastunut ystäväni on lestadiolaisperheessä kasvanut ja sittemmin, nuorena aikuisena tästä liikkeestä eronnut. Hänen on annettu ymmärtää, että jotkut, hänen entisen seurakuntansa jäsenet ajattelevat, että ero liikkeestä on johtumaa hänen sairastumiseensa syöpään. Ikävää, vai mitä. Ystäväni kärsii jonkin verran, onhan tämä seurakunta ollut hänen lapsuutensa pilari. Ystäväpiiriini kuuluu pappeja, ateisteja, luontoon uskovia ja erilaisiin uskontokuntiin kuuluvia ihmisiä. Heillä kaikilla on usko, jopa rakkaus omaan asiaansa. Minun ei tarvitse kaikkien heidän uskoa ja  ideologiaa ymmärtää, mutta kaikkien ajatuksia yritän kunnioittaa. Koska kaikkivoipa kuuheppuni mollottaa taivaalla ja hymyilee.

ÄIDIT JA TYTTÄRET

Yllättäen hyvä ystäväni kutsui minut katsomaan -kaikki äitini kaikki tyttäreni- esitystä. Esitys oli kertakaikkiaan mahtava. Kiitos ystävälle ja hänen äidilleen. Esitys koostui meidän "normi-naisten" kirjoittamista tarinoista. Tarinat olivat pääasiassa tyttärien tarinoita äideistä. Päällimmäisenä jäi mieleen, kuinka mahdottoman tärkeitä,  ärsyttäviä ja rakastettavia äidit ovat niin nuorten naisten kuin vanhempienkin naisten mielestä. Olkoon äiti sitten alkoholisti tai "höperö" joka laulaa julkisesti tilanteessa kuin tilanteessa tai 1100 luvulle jäänyt muumio, hän on kuitenkin useimmiten tyttärelle tavattoman tärkeä ja vaikuttava. Väkisinkin mietin, miten minun äiti ehti lyhyen aikaa, kun hänet tunsin (17 vuotta), minuun vaikuttamaan. Ihan valtavan paljon, äiti oli minulle tavattoman tärkeä ja pullantuoksuinen turvasatama. Tosin, viisi vuotta tästä ajasta äiti oli ajoittain hirvittävän sairas ja silloin hän ei ollut kovinkaan läheinen, vaan itseensä käpertynyt ressukka. Ja kulkeehan  kaikki muistot äidistä mukanani ja ne vaikuttavat elämääni aina. Minä itse olen ollut äiti kohta 24 vuotta. Teemme tyttärieni kanssa kolmistaan paljon ihania juttuja. Minun roolini onkin ollut olla aina äiti, ei tytär. Nyt oli virkistävää, kun sain tämän esityksen ajan olla vain tytär, nauttia kaiken ikäisten tyttärien kertomista tarinoista heidän äideistään ja samaistua heihin. Onhan minullakin joskus ollut äiti.

MYÖTÄTUNTOINEN PAHEKSUNTA

Olen aloittanut työt, tosin olen ensimmäiset kolme kuukautta osasairauslomalainen. Työhön paluu on sujunut mukavasti ja työkaverit ovat suhtautuneet paluuseeni hyvin positiivisesti. Työpaikallani on useita kymmeniä ihmisiä, jotka eivät varsinaisesti ole työkavereitani, mutta teemme yhteistyötä ja työskentelemme saman katon alla. Nämä ihmiset tietävät sairaudestani ja on mielenkiintoista seurata miten he suhtautuvat minuun nyt, pitkän sairausloman jälkeen. Suhtautuminen nimittäin on muuttunut. Ihmiset käyttäytyvät varovaisemmin ja myötätuntoisemmin kuin ennen. Eräskin tyyppi kävi työpaikkani ovella ja varovaisesti kurkisti oven raosta ja lempeästi kysyi asiaansa, kun vastaavasti ennen sairauttani, tämä samainen tyyppi tuli röyhkeästi sisään ja kovalla äänellä vaati tarvettaan. Toinen tyyppi puolestaan halasi minua ja toivotti tervetulleeksi, kun aikaisemmin hän ei ollut ohikulkiessaan juurikaan edes noteerannut minun olemassaoloani. Otan tietysti tällaiset muutokset ilolla vastaan, mutta olen myös sen verran pessimisti, että uskon "normaalin" käyttäytymisen ajan kuluessa palaavan.

Äidin sairaus oli koko kylän tiedossa, niinkuin pienellä paikkakunnalla usein käy. Puskaradio toimi kulovalkean tavoin. Äidistä oli epämiellyttävää olla kylän silmissä "sairas" ihminen. Siihen aikaan kait oli häpeällistä sairastaa, olit vähän niinkuin epäonnistunut elämässä. Ei ollut äidillä helppoa kantaa taakkaansa, ensin hän sai helvetinmoisen, kuolemaan johtavan sairauden selkäänsä ja päälle vielä koko kyläyhteisön säälivän, myötätuntoisen paheksunnan.

RAVINTO

Olen sairastuttuani miettinyt miten ruoka entistä enemmän vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Koen huonoa omaatuntoa kun käyn tyttäreni kanssa silloin tällöin "Mäkkärissä" ja jääkaapissani on valmiita eineslihapullia joista nopeasti perhe saa ruokaa. Suklaa on vakio ostoslistallani. Totuushan on, että olkoon sairaus mikä tahansa, ravinnon merkitys on valtava, tai niin ainakin väitetään. Todennäköisesti tulevaisuudessa myös kotiotalouksissa puhutaan ravitsemushoidosta. Jo 70-luvun lopulla, kun äitini sairastui rintasyöpään, puhuttiin  ravinnon tärkeydestä, muistan kuinka äiti opetteli syömään epämiellyttävän näköistä linssikeittoa. Tänä päivänä suositellaan kaikille, sairaille ja terveille, nuorille ja vanhoille, että pitäisi välttää sokeria, suolaa, kovia rasvoja, lihaa,  valkoista viljaa ja lisäaineita. Pitäisi syödä kalaa, vihanneksia, marjoja, täysjyväviljaa, pähkinöitä ja siemeniä. Yksinkertaista, vai mitä? Vai onko?  Miksi sitten lehdet ja mainokset pursuavat mitä ihanampia ruoka- ja leivontaohjeita joissa käytetään epäterveellisiä ruoka-aineita? Miksi kaupan hyllyt pursuavat tuotteita, jotka sisältävät kaikenmaailman kiellettyjä aineita?  Miksi "puhdas" ja terveellinen ruoka useimmiten on paljon kalliimpaa kuin lisä- ja muilla aineilla höystetty höttöruoka? Miksi elintarviketeollisuus ei tuota vain terveellisiä ruokia?
Minä yritän syödä terveellisesti, mutta sorrun usein epäterveellisiin ruokiin. Ehkä se on "korvien välissä", mutta ilman suklaata ei tulisi mistään mitään.