ÄIDIN TUKI

Olen surullinen, luonnollisesti. Sain viikonloppuna kuulla että tyttäreni ja hänen pitkäaikainen, meillekin kovin rakas, poikaystävä eroaa. Tyttäreni oli kuusitoistavuotias, kun he alkoivat seurustella. Heidän yhteiselonsa kesti  kahdeksan vuotta ja tämä aika on ollut kaiketi melko onnellista ja seesteistä, mutta huolia näillä nuorilla on ollut liikaakin. He ovat saaneet kantaa huolta meistä vanhemmista, koska molempien perheillä  on vakavaa sairautta. Kaiken lisäksi tyttäreni menetti isänsä syövälle kolmisen vuotta sitten. Vaikka olenkin kovin surullinen ja olisin toivonut, että tyttäreni ja hänen poikaystävänsä suhde jatkuu loppuelämän, annan kaiken tukeni tyttärelleni ja hänen ratkaisuilleen, elämässä täytyy tehdä surullisiakin ratkaisuja, että voi tuntea onnea. Ymmärrän hyvin, että hän haluaa elää ja asua yksin, kokeilla siipiään. Ei tarvitse olla tilivelvollinen kenellekään ja saa päättää yksin asioistaan. Olen itsekin eronnut ensirakkaudestani kymmenen seurusteluvuoden jälkeen.  Erosin eri syistä kuin tyttäreni, mutta tiedän minkälaista on pitkän yhteiselon jälkeen olla omillaan. Siinä on totta vieköön hyvät ja huonot puolensa. Minun eroni ja omilleen muuttamien eroaa tyttäreni erosta, sillä minulla oli jo pieni tytär, tämä samainen tyttö. En siis ollut aivan yksin. Mutta minulla ei ollut äitiä tukemassa, äidin tukea ja käytännön apua olisin erotilanteessakin kaivannut. Minä olen tyttäreni tukena, olenhan olemassa, ja se on jo paljon se.

ÄIDIN ELÄMÄÄ ENNEN SYÖPÄÄ / osa 2

Jälleen raastavaa rakkautta ja suuria tunteita. Ollaanko yhdessä vai erossa?  Mielestäni on julkaisemisen arvoisia tekstejä nämä vanhempieni kirjoittamat rakkauskirjeet.  Rakastavaisten yhteydenpito oli tuohon aikaan  kirjeiden varassa, sillä äidin kotitilalla ei ollut puhelinta, eikä edes autotietä. Posti haettiin kävellen tai hevosella noin viiden kilometrin päästä.

Äidin kirjoittama kirje isälle:

Rakkaalleni!                                                                                        Keskiviikkona 7.12.60

On ollut hirvittävän pitkä tämä päivä. Odotin tätä iltaa, että saan purkaa sydäntäni, joka on pakahtumaisillaan ikävästä. Odotin kirjettäsi tänään, vaikka tiesin että en saa kuitenkaan. Odotan huomenna kirjettäsi ja rukoilen Jumalaa, että pakoittaisi sinua kirjoittamaan ja lohduttaisit vaikka vaan muutamalla sanalla. Uskon että Hän kuulee rukoukseni. Sinä viime kirjeessä kehoitit pitämään kiinni itsestäsi. Kiitos tästäkin luvasta, sillä minä pidän sinusta kynsin hampain. Sinä kysyit, että mitenkä Sinä saisit minut onnelliseksi. Jos Sinä haluat tosissasi sitä, niin ei muuta kuin, että pidät lupauksesi. Sinä olet monasti haavoittanut sydäntäni lupauksillasi ja kun voitto on saavutettavissa, niin Sinun rakkautesi viilenee. Jos tämä olisi ollut Sinun kohdallasi, niin miten olisit menetellyt? Merkitseekö Sinulle minun rakkauteni yhtään mitään? Sinun rakkautesi minuun on ollut minulle kaikki kaikessa. Sinä halusit viime sunnuntaina leikitellä minun suukoillani ja miksi? Olet ehkä leikitellyt Rakkaudellani koko ajan. Suo nyt anteeksi tämä, sillä minä en muutakaan voi ajatellä syyksi siihen, että haluat muidenkin naisten seuraa, kun meillä on Sinun kanssa suunniteltu niin pitkälle, että menisimme kihloihin ja naimisiin. Sinä itsekin haluat jaella rakkautasi toisille ja sydämesi. Anna minun pitää sydämesi ja Sinut kokonaan. Jos nyt on Jumalan tahto, että minä olen raskaana, sillä minä olen tätä rukoillut ja Hän on luvannut kuulla syntisen huokaukset, niin minä toivon Sinua palauttamaan ruokahaluni ja sen onnen jonka annoit. Minä tahdon tehdä Sinut myös onnelliseksi. En yksistään, vaan Jumala minun kanssani. Sinä ehkä ihmettelet, että miksi minä Jumalaan turvaan. Siksi, kun Häneltä minä saan lohdutusta hädässäni. Miksi sinä minua lohduttaisit, koska haluat tehdä onnettomaksi elämäni. Onko niin, että Sinä et voi elää ilman naisseuraa? Vai oletko Sinä niin naisten vietävissä? On kait se paljonkin parempaa seuraa, kun minun kanssani, koska Sinä haluat vaan olla yön vieressäni. Suo anteeksi, että näin olen näinä päivinä ajatellut. Tätä kaikkea olen pohtinut ja itkenyt. En toivoisi näin kumminkaan olevan. Sinun ei pidä ajatella sitä, että miten me pääsisimme alkuun ja pärjäisimmekö jos menisimme naimisiin uuden vuoden alkaessa. Minä uskon että äitini haluaa meitä auttaa, koska hän on nähnyt minut onnettomaksi ilman sinua. Jos vaan saan kertoa aikomuksistamme. Minusta tuntuu, että hän kärsii minun puolestani, vaikka hän ei sanallakaan sitä minulle sano. Parempi on kuin ei sanoisi, sillä en sitten jaksaisi hillitä itseäni. Itken mielummin yksin vaika joka ilta. En halua nähdä ketään ja pelkään jos kuka tulee käymään. Sillä kaikki muistuttaa Sinusta ja sitä en tällä hetkellä kestä. Nyt jollakin lailla olen saanut helpotusta sydämelleni, kun saan purkaa ajatukseni Sinulle. En tiedä luetko tähänkään asti. Hyvää yötä Rakas Yrjöni!


Perheemme oli siis saanut alkunsa, isosiskoni syntyi 10.8.1961.

MIKSI ÄITI SAIRASTUI?

Olen usein miettinyt miksi äiti sairastui rintasyöpään. Oliko syynä ravinto vai liikunnan puute vai lievä ylipaino vai oliko syynä kenties kohtalaisen raskas parisuhde isän kanssa? Äiti itse uskoi että sairastuminen on Jumalan rangaistus. Mistäköhän? Totuushan on, että syytä rintasyöpään ei tiedetä vieläkään, ainoastaan geenimuunnos voi olla selkeä syy.

Äidin ja isän tarina olisi voinut päättyä seurusteluvaiheessa koska isä kirjoitti dramaattisen kirjeen äidille. Isä ei kuitenkaan koskaan kirjettä äidille lähettänyt. Tästä kirjoituksesta voisi päätellä että isä oli melkoisen ahdistunut jo nuorempana.. Alkoholi olikin isän keino purkaa ahdistustaan, mutta enemmässä määrin vasta vuosia myöhemmin.

                                                                                                                                    
                                                                                                                                  Anttola 8.6.-60

Kaarinalle

Kiitos kirjeestäsi. Jos olet yksin ja saat ollakin vähän aikaa, annan sinulle luvan lukea koko tämä kirje. Ellei sinulla ole tilaisuutta yksinoloon, elä lue ennenkuin sellaisen saat. Olen tullut katumapäälle kaikkiin niihin lupauksiini nähden, mitä edellisessä kirjeessäni Sinulle vakuutin. Aioin sanoa tämän kaiken  jo eilen illalla Sinulle soittaessani, mutta en saanutkaan sanotuksi. Yritän unohtaa kaiken, sillä eihän minulla ole syytä jatkaa Sinun kiusaamistasi. Lienee parempi sittenkin niin meille kummallekkin, sillä ei meistä kumminkaan tule onnellista paria. Olen itkenyt itseni uuvuksiin eilen ja tänään, joten en enää jaksa edes itkeä. Eihän näin voi elää loputtomiin, vaikka menetänkin sinussa melkeinkuin osan itsestäni. Mennään kumpikin omille teillemme ja haetaan viihtyisyyttä muiden seurasta jos sitä välttämättä tarvitsemme. Kannattaako täällä maailmassa ollenkaan olla ja elää, kun palkaksi jää kuitenkin vain tyhjyyden tuntu. Toiset nauttivat kesästä sen ollessa parhaimmillaan, mutta synkältä syksyltä nyt kaikki taas minusta näyttää. Tulisi edes sota, että saisi kuolla reilusti vihollisen kuulasta. Sinä varmaan ihmettelet, että olenko jo tyystin seonnut kun vastikään kirjoitin aivan toisin. Pahiten sitä alan pelätä itse, että menetän järkeni vielä työhalujen lisäksi, jos tätä jatkuu...

ÄIDIN ELÄMÄÄ ENNEN SYÖPÄÄ/ osa 1

Isän kuoleman jälkeen, vuonna 2008,  löysimme siskojeni kanssa rakkauskirjeitä isän kirjoituspöydän kätköistä. Nämä kirjeet äiti oli kirjoittanut isälle heidän seurusteluaikanaan, vuonna 1960 - 61. Siellä oli myös yksi kirje, minkä isä oli äidille kirjoittanut, mutta ei ollut sitä äidille lähettänyt, vaan säästänyt itsellään. Minulla on aina ollut se käsitys, että äiti otti isän vähän niin kuin paremman puutteessa, olihan äiti jo "ikäneito" (25 v.) kun tapasi isän . Näistä kirjeistä tulee kuitenkin ilmi, että äiti oli totaalisen rakastunut isään. Äiti ja isä tapasivat vuonna 1959 kun isä meni metsätöihin äidin kotitilalle. Heidän tarina kesti 23 vuotta, kunnes äiti kuoli syöpään. Ensimmäinen kirje on kirjoitettu äidin ollessa kesäsiirtolassa töissä ja opiskelemassa.

Rakas Yrjö!                                                                                           Taavetissa 1.6.60

Terveiseni täältä kesäsiirtolasta. Tulimme tänä aamuna tänne siinä puolen seitsemän aikaan. Olen ikävöinyt sinua ja tämä päivä on ollut kovin pitkä ja väsyttävä. Minä en osaa ajatella muuta kuin Sinua minun Yrjöni. Minusta tuntuu että en jaksa olla täällä koko kesää. Kyllä kait minä saan tulla sinun luoksesi? Toivoisin sydämeni pohjasta, että sinä et unohtaisi minua ja aina muistaisit sen, että minä olen se, joka Sinua rakastaa! Minusta tuntuu kauhealta ajatella, että Sinä tulisit vasta Juhannuksena minua tapaamaan. Tulisit Helluntaiksi tänne. Ehkä tämä kesä alkaisi paremmin mennä. Tuli tässä sekin ajatus, että mentäis vaikka kihlat ostamaan Lappeenrannasta, niinkuin sinä sitä ehdotit. Minä sitten tulisin heinän tekoon kotiin. Sinä tiedät, miksi minä tätä ehdotan, sillä minä rakastan Sinua Yrjö ja ikävöin aina. En tiedä milloin Sinä tämän kirjeen saat, sillä tämä on jo keskiviikko kun minä kirjoitan ja huomenna lähtee vasta postiin. Soita heti kun saat tämän kirjeen. Soita iltasella seitsemän maissa tai sitten aamulla, mihin aikaan vaan. Puhelin numero on 92 Taavetti. Senkin takia minä haluaisin sen sormuksen, ettei tarvitsisi olla epävarma, että oletko uskollinen. Ei tämä kumminkaan saa Sinua pakottaa mihinkään, vaan Sinä päätät tämän asian. Älä missään tapauksessa ota tätä kosimiseksi - ethän? Ei sitten muuta kuin hyvää vointia ja kuulemiin! Odotan soittoasi! Osoite on Taavetti, Myllymäen kesäsiirtola.

Rakkain terveisin

Sinun Kaarinasi!

ILON AIHEITA

Olen hyvin väsynyt. Tuntuu että mikään unimäärä ei riitä. Olotilani on jotenkin apea ja saamaton. Tiedän, että nämä oireet kuuluvat syövän hoidon toipumisaikaan, mutta minun on vaikea hyväksyä ne. Kesä on lopuillaan ja sekin masentaa, jälleen pitkä syksy ja talvi edessä. Ja onko ne minulla vielä edessä, saanko elää seuraavan lämpöisen kesän, nämäkin ajatukset kuuluvat toipumiseen. Heräsin valtavaan päänsärkyyn ja säikähdin, mikä nyt on vialla, selkäni on omituisen kipeä ja ajatuksiin hiipii, onko syöpä levinnyt. Tämä ei ole ollenkaan ollut hyvä viikko. Ihan kuin helteiden päättymiseen päättyi myös elämäniloni. Tällä viikolla uutisoitiin Robin Williamsin tehneen itsemurhan, miten masentavaa, eikö mikään ole pysyvää?

Taaperran kuitenkin eteenpäin. Nuorempi tyttäreni aloitti yläkoulun ja iloitsen kyllä hänen kanssaan uusista haasteista. Vanhempi tyttäreni sai ylennyksen työpaikallaan ja olen siitä iloinen ja ylpeä. Rakastamani kuoroharrastus alkaa pian ja on jo teettänyt minulla hieman mukavaa puuhastelua. Tapasin myös työkavereitani ja he kovasti odottavat paluutani töihin. Mökkeilykin jatkuu vielä. Huomaan tätä kirjoittaessani että minulla on paljon ilon aiheita ja niistä täytyy ammentaa voimia. Tarvitsen kaikki voimat että jaksan toipua ja pitää kaikista synkimmät ajatukset poissa. Tänä iltana menen kuuntelemaan hyvää musiikkia kahden kohtalon toverini kanssa ja me emme aio synkistellä, aiomme iloita yhdessäolosta ja  siitä,  että olemme sentään jo toipumisvaiheessa.

LIIKUNNAN ILOA

Liikunta on myös syövän hoidossa ja syövästä toipumisessa hyvin tärkeää. Itse asiassa liikuntaa suositellaan likipitäen kaikkiin vaivoihin. Mielestäni joskus menee yli äyräiden tämä liikunnan korostus, johtuu luultavasti siitä, että olen itse liian laiska liikkumaan. Harrastan kyllä kävelylenkkejä, sitä olen aina harrastanut ja pidän siitä. Ennen syöpään sairastumistani kävin valittamassa työterveyslääkärille selkään iskenyttä noidannuolta ja tämä lääkäri, joka itse näytti ylipainoiselta bodarilta, oli niin innokas liikunnan puolesta puhuja, että hän antoi toipumisohjeeksi kolme kertaa päivässä tehtävän jumppaohjelman ja siihen lisäksi päivittäistä kuntosalia. Hänen mielestään minun harrastamani kävely on ihan kelvotonta liikuntaa. Tästähän seurasi se, että söin särkylääkkeitä ja jatkoin kävelyä ja koin huonoa omaatuntoa. Omatuntoni kolahti myös silloin, kun sytostaattihoidosta toipuessani sohvan pohjalla katselin Marja Aarnipuron haastattelua televisiosta. Aarnipuro on itse sairastanut rintasyövän, josta on myös kirjoittanut kirjoja ja siinä haastattelussa hän sanoi, että häntä kaduttaa kun ei käynyt hoitojen aikana kuntosalilla. Vai vielä kuntosalilla, siinä tilassa, kun mietit miten kykenet raahutua vessaan. No, hän tarkoitti varmasti vain omaa toipumistaan, koska hän on hyvin liikunnallinen ihminen, mutta sai kuitenkin puheillaan minut tuntemaan syyllisyyttä laiskuudestani.

Äiti myös harrasti kävelyä. Hänellä oli hyvä motivaattori, puhelias naapurin rouva. Yhdessä he kävivät lenkillä ja paransivat maailmaa. Vaikka lenkkeily ei  äitiä pelastanut, se lisäsi ainakin hänen elämäniloa.

PELOISTA PAHIN

Minua harmittaa oma pelkoni syöpää kohtaan, vieläkin, vaikka olen itse sairastunut. Haluaisin olla rohkeampi, varsinkin kun syöpä on mahdottoman yleistä ja joka puolelta tulee tietoja, kuinka jonkun tuttu on sairastunut tai kuollut syöpään. Kaksi vuotta sitten kuoli hyvä entinen työkaverini levinneeseen rintasyöpään. Olin jo muuttanut toiselle paikkakunnalle, kun työkaverini sairastui. Kävin häntä tapaamaassa säännöllisesti. Mutta kuten tuppaa käymään, käyntini harventuivat ja puhelutkin olivat satunnaisia. Työkaverini oli iloinen ja elämän myönteinen ihminen ja hän uskoi selviytyvänsä. Niin uskoin minäkin ja luulin että hänen syöpä oli paranemassa ja että hän toipuisi. Otin häneen yhteyttä edellisenä syksynä, ennen hänen kuolemaansa ja hän kertoi että syöpä oli levinnyt munuaisiin. Työkaverini kuitenkin uskoi että hän saisi apua yksityisen sairaalan kautta ja että hän vielä voittaisi ja paranisi. Olin järkyttynyt, minuolle levinnyt rintasyöpä oli sama kuin kuolemantuomio. En osannut sanoa hänelle muuta kuin voimia tulevaan. En ottanut häneen enää yhteyttä, pelkäsin kuulla huonoja uutisia.

Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, syöpä on äidin sairauden ja kuoleman vuoksi peloistani pahin. Ehkä minun täytyy hyväksyä tämä pelkoni, ja antaa itselleni anteeksi se,  että en enää ottanut yhteyttä työkaveriini ennen hänen kuolemaansa.

PERSIKAT JA MANSIKAT

Hoitojen päättymisen kunniaksi kävin tyttärieni kanssa miniristeilyllä Tukholmassa. Reissu oli oikein onnistunut ja koska jaksoin hyvin, tunsin melkein olevani "normaalien" kirjoissa. Meillä oli hauskaa peruukkini kustannuksella kun mielessämme kuvittelimme kuinka peruukki laivan kannella lentäisi lähellä olevien korealaisten kasvoille. Sairastumiseni jälkeen minua on ruvennut entistä enemmän ärsyttämään ihmisten itsekkyys ja huono käyttäytyminen julkisilla paikoilla. Ja kyllähän tälläkin risteilyllä näitä "moukkia" oli. Olin nuoremman tyttäreni kanssa kassajonossa ja ainakin kaksi keski-ikäistä seuruetta pääti jyrätä tyttäreni yli sanomatta sanaakaan, röyhkeästi he vain tyrkkäsivät tyttäreni sivuun, päästäkseen ohi kaljalaatikoineen. Mieleni teki tempaista peruukki päästäni ja huutaa heille että eikö mikään saisi heitä miettimään huonoa käytöstään, eikö edes syöpä! No, se oli vain hetken ajatus ja tyhmäähän se olisi ollut, mutta ensimmäisen kerran tuli mieleeni käyttää sairauttani aseena. Mutta kuten sanoin, risteily oli onnistunut ja suurin osa ihmisistä oli mukavia.  Kotiin lähtöä tehdessämme, hytin ovelle pelmahti vanhemman tyttäreni edellisiltainen tanssittaja, hauska nuorimies, hyvinkin humalassa mutta kohteliaana, hän iloisena toivotti meille persikoille ja mansikoille hyvää jatkoa!