sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

VIRKISTÄVÄÄ

Vietin virkistävän viikonlopun viiden naisystäväni kanssa. Hömpsötimme shoppailun, tanssin, ruoan ja juoman parissa ja paransimme jos emme niinkään maailmaa, niin ainakin toisiamme. Kaikilla meillä on omat vaivat, murheet ja ilon aiheet ja tietysti omat "arkielämät", mutta ystävyys on tämän porukan kesken säilynyt melko tiiviinä ja aktiivisena jo kymmeniä vuosia. Hauskaa on, kun me enemmän tai vähemmän viisikymppiset mammat kohdatessamme tuomme toisillemme mielipiteet julki ja emme todellakaan aina jaksa kuunnella toistemme asiaa loppuun, vaan usein puhumme yhteen ääneen. Kaiken lisäksi lopuksi myhäilemme tyytyväisinä, kun asiat on "puhuttu" halki. Hauskaa on myös meidän samankaltainen huumorintaju, voimme laskea leikkiä hyvinkin raadollisista ja henkilökohtaisista asioista. Menneenä viikonloppunakin laskimme leikkiä mm. minun parittomasta rinnastani ja syövän leviämisen pelosta sekä tarpeestani elää kuin viimeistä päivää. "Hauskaa" oli myös ystäväni joutuminen varkauden kohteeksi, häneltä nimittäin vietiin kännykkä laukusta, ihmijoukossa,tavaratalossa. Joku oli jopa nähnyt tämän "varasjoukon". Kännykän menettäminen ja varkauden kohteeksi joutuminen aiheutti meissä huolta ja ärtymystä, mutta tästäkin löysimme naurun aihetta. Ja loppujen lopuksi ystäväni löysi puhelimen kotona laukusta, eri taskusta vain, missä hän sitä yleensä säilytti. Virkistävä viikonloppu kantaa taas pitkälle!

lauantai 21. maaliskuuta 2015

PIRTELÖÄ

Nauroin ääneen kun hammaslääkäri sanoi minulle, että leukaniveleni on niin kulunut, että pian en pysty enää edes puremaan. Olen ilmeisesti aika ajoin elämäni aikana purrut öisin hampaitani ja nyt, viimeisen vuoden aikana rintasyövästä johtuva stressi on pahentanut tilanteen äärirajoille. Tietenkin kulumaa yritetään nyt hidastuttaa purentakiskoilla, joten vielä voin pureskella ruokani, mutta tulevaisuudessa voi tulla hankaluuksia. Ja että miksi nauroin, ivaava kohtalo se kait nauroi. Olenhan itse sosemaisen ruuan, jos en nyt asiantuntija, niin ainakin asiasta paljon tietävä, koska työskentelen vanhusten ruokapalveluissa. Nauroin myös siksi, että aikoinani kävin rintojen pienennysleikkauksessa juuri niskojen, kaulan alueen ja hartia kivun takia . Olisinko jättänyt sen leikkauksen väliin, jos kipujen syy olisikin ollut purenta? Onneksi kuitenkin rintojen pienennys tehtiin, sillä niistä "Ö-kupin, muhkuraisista melooneista" en olisi kekannut mitään erikoisia patteja, ja syöpä ehkä tekisi tälläkin hetkellä, tietämättäni, tehtäviään rauhassa. Kuka tietää! Nauroin myös siksi, koska olen ihmetellyt tämän päivän trendiä nauttia pirtelöitä. On muodikasta juoda aamupalaksi ja välipalaksi, miksei joka ateriallakin kaikenmaailman pirtelöitä, smoothie olisi tietysti trendikkäämpi sana, mutta kun en osaa taivuttaa sitä monikkoon. Ihmettelen miksi terveet ihmiset haluavat soseuttaa ruokansa pirtelöiksi, ja jättää väliin pureskelemisesta saadun nautinnon ja makuelämyksen. Ja nyt sitten on uhkana, että itse "pääsen" liittymään tähän trenditietoiseen porukkaan, nauttimaan ruokani piimän tai puuron paksuisena. Sitten, jos tämä toteutuu, minua ei varmaankaan enää naurata!

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

KOTIKO VANKILA?

Tapasin kaupassa minulle tuntemattoman mummon, hän oli ottamassa piirakoita pussiin ja jonotin samoja piirakoita. Totesin mummolle, että onneksi hän jätti minullekin. Mummo ilahtui ja sanoi että pittäähän sitä uatella nuapureitakin. Sitten mummo sanoi ottavansa vielä viinereitäkin, koska olivat niin hyviä ja juttu jatkui ja jatkui. Mietin kotona tätä ehkä yksinäistä mummoa, joka vieraan ihmisen kanssa "huasteli jonnin joutavia". Mummo oli virkeä ja kykeni itse käymään kaupassa ja tapaamaan ihmisä, joten hänellä on sen suhteen asiat hyvin. Paljon on kuitenkin mummoja ja pappoja ja vakavasti sairaita jotka asuvat  kotona, huonokuntoisina ja yksinäisinä ja odottavat lääkkeiden antajaa, odottavat vaipan vaihtajaa, odottavat ruokaa, odottavat pesijää jne. Vaikka koti on maailman paras paikka, voi koti olla myös vankila. Minäkin aika ajoin koin kotini vankilaksi. Koti oli minulle vankila leikkauksen jälkeen toipuessa ja koti oli vankila hoitojen aikana, sivuoireista toipuessa. Lapsuuden koti se vasta vankilalta tuntuikin silloin teini-iässä, kun äiti taisteli syöpää vastaan ja ilmapiiri oli synkkä ja ahdistava. Tiedän että on turha syyttää seiniä, kun ahdistus on korvien välissä, mutta useinhan joku konkreettinen, vaikka sitten koti, rinnastetaan ikävään tai iloiseen muistoon. Minulle on tullut tunne, että nämä seinät pitää vaihtaa, ei muuta kun koti myyntiin ja toivottavasti uudet tuulet puhaltamaan.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

KEVÄT

Räntäsade on jatkunut nyt jo monta viikkoa, aurinkoa ei juurikaan ole näkynyt. Tämä vuodenaika on odottelua. Odotan kevään lämmittävää aurinkoa ja valon tuomaa voimaa ja tietenkin pian alkavaa mökkikautta. Räntäsade masentaa, ihmiset pysyvät mökeissään ja jos heitä kohtaa, he kulkevat kumarassa, huput päässä. Tänä vuonna emme saaneet aurinkoista kevättalvea valkoisine hankineen. Mutta mutta, mitäpä siitä. Kun muistelen kevättä vuosi sitten, tuntuu tämä kevät sittenkin ihanalta ja valoisalta. Voin melko hyvin ja kykenen sentään lähtemään ulos räntäsateeseen. Vuosi sitten vietin kevään aikana yhteensä yhdeksän viikkoa sisätiloissa, sohvalla, enemmän tai vähemmän tuskissani, sytostaattihoitojen sivuoireiden helvetissä. Niinä viikkoina ei paljon hetkauttanut paistaako aurinko vai ei, kun järjellinen selviytyminen seuraavaan päivään oli ainoa tavoite. Onneksi sentään hoitojen välissä oli päiviä, jolloin pääsin nauttimaan tai kärsimään kevään säästä. Muistan erään kohtaamisen naapurin kanssa. Olin lähdössä metsään kävelemään, päivittelimme naapurin kanssa kevään säätä ja sitten naapuri "erehtyi" kysymään, kuinka minä voin, jolloin minä purskahdin itkuun. Naapuri häkeltyi ja totesi, että mitäpä väliä säällä on. Olen aikaisemminkin kirjoittanut säästä, muistaakseni joulun alla, toivoin silloinkin valoa, lumen tuomaa valoa. On se mahtavaa, kun olen niin terve, että jaksan toivoa parempaa ilmaa ja valittaa surkeasta säästä, olen "tavis", JEE!