USKO

Aihe on vaikea, mutta kirjoitan siitä silti. Minun uskoni on lapsen usko johonkin kaikkivoipaan. Tämä kaikkivoipa voi olla yhtälailla valkoiseen lakanaan pukeutunut heppu, kuin taivaalla mollottava kuukin. Tämä heppu hyväksyy kaiken elollisen vikoineen päivineen ja hän uskoo kaikesta elollisesta hyvää.  Sairauteni ei ole uskoani muuttanut, paitsi niin, että entistä enemmän olen alkanut uskoa positiivisuuteen ja elämän iloon ja siihen kuinka tärkeää on pitää itsestään huolta.
Äidin usko vahvistui hänen sairastuttuaan. Usko juonsi hänen lapsuudenkodistaan ja siihen vaikutti sota ja sen aikainen elämä.  En nuoruudessani aina ymmärtänyt äidin ajatuksia, niinkuin en ymmärrä vieläkään. En usko  ahdistavaan ja ihmisiä erottelevaan uskontoon. Eräs rintasyöpään sairastunut ystäväni on lestadiolaisperheessä kasvanut ja sittemmin, nuorena aikuisena tästä liikkeestä eronnut. Hänen on annettu ymmärtää, että jotkut, hänen entisen seurakuntansa jäsenet ajattelevat, että ero liikkeestä on johtumaa hänen sairastumiseensa syöpään. Ikävää, vai mitä. Ystäväni kärsii jonkin verran, onhan tämä seurakunta ollut hänen lapsuutensa pilari. Ystäväpiiriini kuuluu pappeja, ateisteja, luontoon uskovia ja erilaisiin uskontokuntiin kuuluvia ihmisiä. Heillä kaikilla on usko, jopa rakkaus omaan asiaansa. Minun ei tarvitse kaikkien heidän uskoa ja  ideologiaa ymmärtää, mutta kaikkien ajatuksia yritän kunnioittaa. Koska kaikkivoipa kuuheppuni mollottaa taivaalla ja hymyilee.