ÄIDIN JA MINUN EPÄTOIVO

Äidin toipuminen rintasyövästä leikkauksineen ja hoitoineen vei noin vuoden. Sen jälkeen saimme elää melko normaalia elämää vuoden verran. Syöpä oli taustalla mustana varjona, mutta se ei ollut joka päivä mielessämme. Me kolme tytärtä elimme nuoruusvuosiamme, kavereiden kanssa, itsekkäinä. Nuorempi isosiskoistani oli rohkea ja hän "pakeni" helsinkiin heti peruskoun jälkeen. Vanhempi isosiskoistani taas järjesti jymy-yllätyksen, hän rupesi odottamaan vauvaa. Ensijärkytyksen jälkeen äiti nautti ajatuksesta lapsen lapsesta. Isä oli aivan "pallo hukassa", hän oli melkoisena auktoriteettina ja ankarana isänä ja puolisona menettänyt otteensa perheestään. Isä oli kokenut lapsuudessaan julman kohtalon, sillä hän joutui sotien aikaan huutolaislapseksi, ilmaiseksi "työntekijäksi" maalaistaloon. Tämä kohtalo teki isästä katkeran miehen. Isälle maistui alkoholi, välillä runsaastikin, mutta isä oli hauska, rento ja mukava viinapäissään ja me tytöt salaa toivoimme, että isä taas joisi ja rentoutuisi. Äiti ei tietenkään isän alkoholin käytöstä tykännyt vaikka se siihen aikaan olikin  melko kohtuullista.

Syövän vuositarkastuksessa, vuonna 1980, äiti sai musertavia uutisia, syöpä oli levinnyt ja etäispesäkkeitä löytyi imusolmukkeista. Muistan kuin eilisen päivän äidin ilmeen, kun hän tuli tarkastuksesta kotiin. Ilme oli täynnä surua ja epätoivoa. En tiennyt miten lohduttaa äitiä, kun oma suru ja epätoivo oli niin valtava, että olisin itsekin tarvinnut lohdutusta. Äiti kaikesta huolimatta uskoi että Jumala parantaisi hänet ja usko antoi hänelle vomia tulevaan.