MINISYÖPÄ

-No onneksi sinulla on rintasyöpä, ettei jotain muuta syöpää. -Sähän näytät hyvältä, ihankuin sulla ei mitään olisi ollutkaan. -Rintasyöpä, sehän on onneksi sellainen minisyöpä. -Vai rintasyöpä, no siitähän paranee 90 %.
Nämä kommentit ovat tuttuja meille rintasyöpään sairastuneille. Kaikki "kommentoijat" yrittävät rohkaista ja lohduttaa, mutta välillä tulee sellainen tunne, että olen sairastanut flunssan. En halua mitään sääliä, ja useimmiten esitän täysin tervettä, eli en puhu sairaudestani yhtään mitään. Mutta jos  ihmiset kysyvät, mitä kuuluu, niin tokihan sitä kerrotaan, mitä kuuluu!
Syöpään sairastuminen on jokaisen ihmisen henkilökohtainen tragedia. Jokainen meistä miettii, jospa minä kuulun siihen 10 prosenttiin. Ja vaikka kuinka meillä on realiteetit tiedossa, on se silti meille jokaiselle askel lähemmäs kuolemaa.
Näillä kommenteilla ihmiset luultavasti haluavat ravistella olkapäiltään ikävän asian tuoman painolastin ja henkilökohtaisen pelon siitä, että jokainen voi itsekin sairastua. Ja totuushan on, että jos ihmisiltä kysytään, ottavatko  he mielummin verisuonten ahtaumataudin, mikä tappaa paljon enemmän sairastuneita, kuin rintasyöpä, vai valitsevatko he rintasyövän, ihmiset valitsevat ahtaumataudin.

TEATTERIHARRASTUS

Nuorempi tyttäreni harrastaa teatteria ja kävimme katsomassa hänen ryhmänsä esitystä. Mieleeni palautui oma nuoruuteni ja teatteriharrastukseni. Näyttelin opiskelupaikkakunnallani 16- ja 17- vuotiaana nuorisoteatterissa ja teimme Jussi Kylätaskun, Maaria Blomma- nimisen musiikkinäytelmän. Näytelmä on hurmoshenkinen ja perustuu ihmisen  tarpeeseen heittäytyä heitä suuremman voiman valtaan . Esitin syöpää sairastavaa keski-ikäistä naista, joka haki ihmeparannusta "huijariparantaja Maaria Blommalta". En kyllä ymmärrä, miten minulle tällainen rooli lankesikin, ohjaaja ei varmasti tiennyt äitini sairaudesta. Äiti nimittäin oli jo silloin sairastanut useamman vuoden ja eli viimeistä vuottaan, syöpä oli jo levinnyt. Luultavasti minä eläydyin roolini hyvin, olinhan vierestä seurannut äitini taistelua syöpää vastaan. Muistan kyllä miettineeni, että jos äiti tulee katsomaan esitystä, mitä hän siitä ajattelee. Ymmärtääkö äiti, että minä esitän syöpää sairastavaa ja ymmärtääkö äiti ylipäätään koko näytelmän ideaa, sillä näytelmä on melko  riehakas herätyskokouksineen ja kantaa ottavine lauluineen. Muistaakseni äiti ei jaksanut tulla, ehkä se olikin parempi.
Tyttäreni näytelmä puolestaan on humoristinen, nykypäivään sijoitettu -Iso Paha Susi- esitys ja lapset esittivät näytelmästä muutaman kohtauksen. Esityksestä jäi iloinen mieli. Onneksi näytelmän pätkät eivät ole niin suuresti kantaa ottavia ja ei laisinkaan hurmoshenkisiä, vaan hauskasti toteutettuja kohtauksia, joissa pohditaan eläinten asemaa.

KAAMOS

Uutisissa sanottiin, että kaamoskiukku on yleistä. Minä en ole kiukkuinen, en ainakaan jatkuvasti, mutta olen kyllä melko alakuloinen. Apea olo ei johdu yksistään kaamoksesta ja ankeasta joulukuun ilmastamme, vaan vuosi sitten kokemani järkytys rintasyövän löytymisestä luikertelee ajatuksiini. Kaamos ja syöpä kulkevat mielessäni samaa polkua, koska vuosi sitten oli ulkona yhtä synkkää ja pimeää, kuin tälläkin hetkellä. Luulen että valkoinen lumi voisi tuoda iloisempaa mieltä. Nämäkin tuntemukset ja muistot on elettävä ja toivon että ne ovat osa toipumista. Syövän vuositarkastus on pian ja sekin lisää alakuloani, lisäksi olen peloissani. Henkinen alakuloni lisää selvästi myös fyysisiä kipuja ja muita oireita. Lähenevä joulukaan ei tunnu tuovaan lohtua, vaikka pidänkin kovasti joulun tunnelmasta. Minun täytyy piristyä. Tänä jouluna saamme perhettä luoksemme maapallon toiselta puolelta. Mieheni tytär perheineen matkustaa Australian helteistä tänne ankeaan harmauteen, He tulevat ennenkaikkea pappaa, ja meitä muita katsomaan, mutta tulevat he myös katsomaan Suomea. Senkin tähden toivon, että sataisi lunta. Melko hullua meidän suomalaisten mielestä tulla tänne pimeyteen Australian auringosta ja helteestä, mutta heille tämä Suomen ilmasto on eksoottista. Kyllä minä tästä virkistyn, saanhan viettää jälleen ikimuistoisen joulun, siinä on iloa kerrakseen ja ehkäpä se lumipeitekin vielä saadaan myös tänne eteläsuomeen!

VANHUUS KERTAHEITOLLA

Reilu vuosi sitten pidin itseäni puolikuntoisena päivittäin kipuilevan selkäni takia, mutta olin työkuntoinen ja pärjäsin, välillä huonommin ja välillä paremmin. Minulla ei ollut vielä tietoakaan vaihdevuosioireista, joten sillä saralla pidin itseäni nuorena. Minulla on aina ollut alhainen verenpaine ja sydämen syke, joten pidin itseäni myös sydän-ja verisuonitautien saavuttamattomissa. Peruskuntokin minulla oli kohtalainen. Tällä hetkellä, pitkän sairausloman jälkeen selkäni on ollut melko hyvässä kunnossa. Mutta mutta, tilalle sitten olenkin saanut roppakaupalla muita vaivoja. Rytinällä tulivat vaihdevuosioireet, kaikista oireista ei kylläkään voi tietää, mistä ne johtuvat, mutta kaikki kuitenkin tulivat syövän tai syöpähoitojen seurauksena. Enää en pääse lattialle istumaan tai kyykkyyn ja varsinkaan sieltä ylös, ilman että oikein mietin, miten tästä suoriudun, ja huonona päivänä tarvitsen siihen apua. Vihlovat nivelkivut muistuttavat itsestään päivittäin. Verenpaineeni on normaalin ylärajoilla ja sydämen tienoilla tuntuu ylimääräisiä tykytyksiä josta johtuen olotila voi olla melko tukala. Muistini pätkii, pätkii niin, että tuskanhiki nousee pintaan useasti päivässä kun muistan unhohtamiani asioita.  Minusta on tullut oireiden puolesta kertaheitolla vanha ja raihnainen. Lääkäri määräsi sydämen rytmihäiriöihin lääkettä ja käski ostaa kotiin verenpainemittarin. Mieleni sentään on välillä lapsen, välillä aikuisen, mutta ei kyllä todellakaan vielä vanhan ihmisen. Tai mistäpä minä tiedän mitä vanhukset ajattelevat, mutta en kyllä ainakaan jää paikoilleni odottamaan lisää vaivoja, vaan elän, yritän elää täysillä!

JÄNNITTÄMINEN

Jännitän monia asioita, jännitän esiintymisiä ja laulamista kuoron kanssa yleisölle, jännitän myös parturin saksia, varsinkin kun sakset tulevat lähelle silmiäni ja korviani. Jännitän lääkärissä käyntiä ja etenkin hammaslääkäriä. Luultavasti kaikki jännittävät jotain. Selvästi jännitti myös seitsemänkymppinen konkarinäyttelijäkin Kaarina Turunen, esiintymistään pienelle ryhmällemme ja se tuntui minusta kovin lohduttavalta. Nyt olen huomannut, siis syöpähoitojen jälkeen ja antiestrogeenilääkityksen aikana, että muistini on huonontunut, hartiat saattavat olla korvissa, ihan vaikka muka rennosti istuessa. Nivelkivut ovat päivittäisiä ja hengitys on pinnallista. Nämä kaikki asiat tekevät kroppaan jännitystiloja. Rentoutuminen on vaikeaa. Miten sitten osaisi rentoutua kipujen, valtavan tietotulvan ja nykypäivän hälyn keskellä, kun ajatukset laukkaavat kaikenmaailman asioissa. Tällä hetkellä minun ajatukseni vaeltavat tahtomattani lääkärin vuositarkastukseen, mikä on kuukauden päästä ja taas jännitän. Muistan lapsena mummolassa, äidin lapsuuden kotitilalla, kun mummo istahti keinutuoliin kesken askareiden ja keinutteli siinä silmät kiinni. Ei ollut televisioita eikä edes radioita pauhaamassa, vähäinen liikenne oli kilometrien päässä. Kuului vain lattialautojen vaimea narina keinun tahdissa ja mummo torkkui. Varmasti mummon lihakset olivat maatilan töistä kipeät ja ajatukset täynnä tekemättömiä töitä, mutta hän osasi rentoutua. Siinäpä se, pitäisiköhän hankkia keinutuoli, mummonmökkihän minulla on jo!

ITSEKKYYTTÄ

Olin syöpäyhdistyksen järjestämissä pikkujouissa. Pikkujoulut olivat monipuoliset ja mukavat. Saimme nauttia iloisesta ohjelmasta ja tietenkin herkullisesta, jouluiseta ateriasta. Tarjolla oli kala-, kasvis- ja liharuokia ja tarjolla oli myös perinteisiä jouluherkkuja. Ruokaa oli yllin kyllin, mutta tarjolla ei ollut kinkkua. "Voi mahdoton sentään, ei ole kinkkua tarjolla ja pieni tilkka viiniäkin lasin pohjalla maksaa niin hirveästi, minä juon viinini kotona, kun kerran ei ole kinkkuakaan"! Tällaista papatusta eräs pikkujouluvieraista piti. Minä ja suurin osa vieraista nautimme täysin rinnoin ruoasta ja maksoimme kiltisti kalliin viinitilkankin, saimmehan syödä herkkuja runsaasti ja ilmaiseksi. Luulin, että me kaikki, jotka olemme sairastaneet syövän, emme välittäisi näin vähäpitoisista asioista, kun että onko jokin perinneruoka tai lempiherkku tarjolla pikkujoulupöydässä. Sitten oivalsin, että juuri me, syövän sairastaneet, katsomme oikeudeksemme vaatia vaikka sitten lempiherkkuamme pikkujoulupöytään, koska me olemme kokeneet niin vakavan sairauden ja ylipäätään olemme vielä elossa. Katsonhan minäkin oikeudekseni vaatia kanssaihmisiltäni myötätuntoa ja saatan ajatella vähättelevästi muiden ihmisten kokemista harmeista elämässä,  koska itse olen  mielestäni käynyt paljon kovemman koulun. Eihän se näin elämä ole ja mene, mutta nämä tunteet, vaikka sitten kinkun puuttuminen pikkujoulupöydästä, ovat tervettä, itsekästä, mutta tervettä.

SOLUMUISTOT

Syöpäyhdistyksen naisten illassa oli luennoimassa -paranemisen avain- valmentaja. Hän neuvoi miettimään asiaa mikä tällä hetkellä huolettaa ja sen jälkeen miettimään iloista muistoa. Tämän jälkeen valmentaja pyysi ääneen että  kielteiset muistot häipyvät ja mieli täyttyy ilolla. Sen jälkeen teimme kuuden minuutin pituisen harjoituksen laittamalla kädet kasvojen, kaulan, korvien ja ohimoiden kohdalle ja samaan aikaan meidän tuli ajatella mukavaa muistoa. Harjoitus tulisi tehdä kolmesti päivässä. -Paranemisen avain- harjoitus perustuu solumuistoon, eli solut muistavat ikäviä tai surullisia asioita ja ne solut avataan ja puhdistetaan ja muistot häädetään. Minä olen sitä mieltä, että kaikki mikä ihmisiä heidän hädässään ja kivuissaan auttaa, on tervetullutta, vaikka sitten tämä -paranemisen avain- metodia, vaikka itse en mitään" itkupuhdistus herätystä" kokenutkaan. Minä kyllä tarvitsisin helpon keinon millä esimerkiksi pystyisin rentoutumaan jännittävissä tilanteissa, kun sydän hakkaa, henki salpautuu ja kainalot hikoilee, joten ehkä vielä uudelleen kokeilen tätäkin harjoitusta. Mielestäni kuitenkin mielenkiintoisinta oli se väite, että solut muistavat, ei siis alitajunta, vai onko ne sittenkin sama asia!  Että esim. jotkut lapsuuden kokemukset, joita emme muista, voivat olla syynä jännitys- ja pelkotiloihimme, että ne jäävät soluihimme ja vaikuttavat koko elämämme ajan, jos niitä ei häädä pois eli käsittele. Se ei kyllä minulle selvinnyt, milloin ja missä tilanteessa kukin  oivaltaa lapsuudessaan koetut murheet. Minä huomaan, että rentoudun kirjoittaessani, ehkäpä sairauteni kestämisen lisäksi tämä kirjoittaminen auttaa häätämään niitäkin ikäviä lapsuuden kokemuksia mitä en muista. Kukapa tietää, vaikka solunikin avautuvat.