SAATTOHOITO

Viime viikolla jälleen uutisoitiin siitä, miten suomessa on saattohoito retuperällä. Julkinen terveydenhuolto on laiminlyönyt tehtäviään jo vuosia. Tämä on niin totta ja koskettaa meitä kaikkia jollain tapaa, vaikka saattohoitoa ei kukaan haluaisi edes ajatella. En itse asiassa minäkään. Kirjoitan nyt kuitenkin ystäväni veljen kohtalosta, koska tämä on tositarina kohtuuttoman huonosti hoidetusta kivunlievityksestä ja olemattomasta saattohoidosta. Ystäväni veli sairasti keuhkosyöpää, mikä sitten myöhemmin levisi otsalohkoon. Viimeiset kuukaudet ja viikot hän vietti terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hänen viimeisinä elinpäivinään kivut lisääntyivät kestämättömiksi. Eräänä sunnuntaina kun ystäväni meni katsomaan veljeään  ja löysi hänet tuskaisena, vaati hän veljelleen enemmän lääkettä kivunlievitykseen. Sunnuntaisin ei kuitenkaan terveyskeskussa ole lääkäriä paikalla ja hoitajat olivat jo antaneet sallitun määrän kipulääkettä, joten lisää ei annettu. Omaiset kuitenkin vaativat apua ääneen huutavalle läheiselleen. Hoitajat yrittivät soittaa lääkärille, saadakseen lupaa kivunlievitykseen. Lupaa ei heltinyt. Vihdoin hälytettiin ambulanssi ja potilas kiidätettiin muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle päivystyspoliklinkikalle. Sielläkään ei armoa annettu, vaan lääkäri määräsi tuskaisen miehen vielä kuvauksiin. Kuvista selvisi mikä jo tiedettin, aivopaine aiheutti tuskia ja loppu oli lähellä. Kivunlievitystä jatkettin vihdoin, usean tunnin jälkeen, mutta liian myöhään. Se ei enää auttanut. Hän eli vielä viisi päivää, joista kolme tuskissaan ja kaksi viimeistä päivää kipupumpun avulla, oletettavasti kivuitta. Retuperälläkö?