Sädehoitoni ovat loppusuoralla. Olen kohta saanut sädetystä viisi viikkoa, joka arkipäivä muutaman minuutin ajan. Sädehoitoja annetaan saman rakennuksen alakerrassa, kun sytostaatteja yläkerrassa. Joka kerta kun astun ovesta sisään, nousee pala kurkkuun, koska mieleeni muistuu inhottavat sytostaattihoidot. Tapaan joka aamu samat ihmiset, ja juttelemme päivän uutisista ja säästä. Aivan kuin olisimme tulleet töihin, kesätöihin. Hoidoissa käy myös huonokuntoisia ihmisiä, heidät tuodaan sängyillä sairaalan osastolta. Heidän näkeminen on surullista ja pelottavaa, koska ajatuksiin tulee väistämättä, että onko tuo minunkin tulevaisuuteni ja kohtaloni. Sädehoito itsessään on helppo nakki, jos vertaa kaikkeen muuhun, mitä syövän hoitoon kuuluu, mutta olen silti joka kerta lievässä paniikissa kun makaan sädehoitolaitteen alla. Tunnen lievää kuumotusta iholla ja verenpaine nousee. Haistan palaneen ihon käryä, ehkä kuviteltua. Kuuntelen summerin ääntä ja lasken sekunteja. Joka kerta koen onnen tunteen kun pääsen sieltä pois.
Äiti ei saanut lainkaan sädehoitoa. Oliko syynä pitkä matka sädehoitoyksikköön vai eikö siihen aikaan määrätty sädehoitoa rintasyövän hoitoon. Sitä en tiedä, mutta kaikki mahdollinen hoito olisi äidinkin kohdalla pitänyt toteutua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti