ÄIDIN TAISTELU

Ammattikoulun jälkeen muutin kesäksi takaisin lapsuuden kotiin koska minulla oli siellä kesätyöpaikka. Äiti oli hyvin sairas, syöpä oli jälleen levinnyt. Edellisenä vuonna äidiltä oli leikattu kohtu, mutta sekään ei auttanut, syöpä oli jo keuhkoissa. Äiti oli välillä keskussairaalassa, välillä kunnan sairaalassa ja sitten taas kotona. Ensimmäisen kerran tajusin totuuden toukokuussa, kun kävin äitiä katsomassa keskussairaalassa. Äiti oli laihtunut ja hänen kuntonsa oli romahtanut. Ja hänellä oli inhottava yskä. Keskussairaalassa annettiin äidille vielä toivoa, mutta kotisairalaassa kunnanlääkäri kertoi äidille että mitään ei ollut tehtävissä. Tieto oli musertava, mutta jo meidän kaikkien tiedossa, äidinkin. Äiti oli pettynyt, ennenkaikkea pettynyt Jumalaan, Jumala ei pelastanutkaan häntä, vaan jätti hänet. Viimeiset päivät äiti vietti kotona. Isä ja minä yritimme tehdä parhaamme äidin hyväksi, keitin äidille lihalientä, muuta hän ei pystynyt syömään. Sitten eräänä iltana kesäkuussa 1983, äiti meinasi tukehtua kotisohvalla. Isä tilasi ambulanssin. Kysyin äidiltä milloin hän tulisi takaisin, äiti vastasi että ei hän enää tule takaisin. Vilkutin äidille. Äiti kuoli seuraavana aamuna, hän oli 49 v. ja minä 17 v. Viiden vuoden taistelu oli ohi. Syöpä oli voittanut.