Tapasin eilen pitkästä aikaa ystäviäni, jotka ovat myös sairastaneet rintasyövän. Nämä kaksi suurin piirtein ikäistäni naista sairastuivat samana vuonna kuin minäkin ja tutustuin heihin vuosi sitten syöpäyhdistyksen naisten illassa. Ystäväni voivat päällisin puolin hyvin, mutta henkinen toipuminen on kuin vuoristorataa ja päivittäin heidänkin mielessään käväisee pelko, entäpä jos...Totesimme jälleen kerran, että tämä sairaus nakertaa voimavarojamme vielä pitkään, ehkä lopun elämäämme, vaikka olemmekin tällä hetkellä hyvällä tiellä kohti paranemista. Olemme siinä vaiheessa toipumista, että pohdimme jo rinnan korjausleikkausta ja mitä se pitäisi sisällään ja onko uusi rinta tarpeeksi hyvä porkkana, että kestämme taas ison leikkauksen. Pohdimme myös miten saisimme potkua mennä eteenpäin, elämä kun tuntuu kaiken kokemamme jälkeen jollain lailla junnaavan paikoillaan. Taitaa olla jonkin asteista masennusta ilmassa. Muistelimme sitäkin aikaa elämässämme, kun syöpää ei vielä ollut, me kaikki muistamme tunteen, jonkinlaisen etiäisen tulevasta, syövästä. Ymmärrän tunteen itseni kohdalla, koska äitini menehtyi rintasyöpään, mutta että näillä kavereillani oli myös sama tunne! Me olemme onnekkaita, koska voimme jakaa näitä asioita keskenämme ja lainaan presidenttimme ilmaisua, minkä kuulin televisiohaastattelussa, -on arvokasta kun saa kuulla muiden mielipiteitä-.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti