Kävimme siskoni kanssa katsomassa vanhaa enoamme hoivakodissa. Tämä virkeä, 87- vuotias kummisetäni sai puoli vuotta sitten jonkun kohtauksen ja tämän myötä joutui muuttamaan kodistaan hoivakotiin. Sokeus ja lievä muistamattomuus oli jälkiseurausta kohtauksesta. Mutta kummallisinta tässä tapauksessa on se, että kummisetäni ainoa poika ja lähin omainen eli meidän serkku ei ole käynyt lainkaan katsomassa isäänsä nyt kohtauksen jälkeen eikä kait muutenkaan useaan vuoteen ja kaiken lisäksi hän on kadonnut. Serkusta ei tiedetä mitään ja poliisi ei tee mitään kun on "normaali" ihminen, ja ei ole vaaraksi itselleen tai muille. Kummisetä on surullinen ja turvaton vieraiden ihmisten käsissä ja vieraassa paikassa. Hän ei pysty näkökykynsä takia kulkemaan itsenäisesti. Me, hänen siskon tyttäret, olemme hänelle nyt, yhtäkkiä, läheisempiä ja tärkeimpiä kuin koskaan olemme olleet. Äiti pyysi kuolinvuoteellaan että me tytöt pitäisimme huolta hänen nuoremmasta veljestään, äiti oli tälle veljelle erityisen tärkeä. Nuorempi veli ei enää huolenpitoamme tarvitse, mutta tämä äidin sisarusparvesta vanhin, tarvitsee nyt sitäkin enemmän. Silloin 17-vuotiaana ajattelin, että mitenkä me muka koskaan voisimme näitä hyväkuntoisia, toimeentulevia ja alle viisikymppisiä enojamme auttaa, varsinkin kun itse menetämme äidin ja tarvitsemme itse huolenpitoa, mutta nyt on tullut aika lunastaa äidille antamamme lupaus, veli vain on toinen, mutta eipä se haittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti