ÄIDIN TUKI

Olen surullinen, luonnollisesti. Sain viikonloppuna kuulla että tyttäreni ja hänen pitkäaikainen, meillekin kovin rakas, poikaystävä eroaa. Tyttäreni oli kuusitoistavuotias, kun he alkoivat seurustella. Heidän yhteiselonsa kesti  kahdeksan vuotta ja tämä aika on ollut kaiketi melko onnellista ja seesteistä, mutta huolia näillä nuorilla on ollut liikaakin. He ovat saaneet kantaa huolta meistä vanhemmista, koska molempien perheillä  on vakavaa sairautta. Kaiken lisäksi tyttäreni menetti isänsä syövälle kolmisen vuotta sitten. Vaikka olenkin kovin surullinen ja olisin toivonut, että tyttäreni ja hänen poikaystävänsä suhde jatkuu loppuelämän, annan kaiken tukeni tyttärelleni ja hänen ratkaisuilleen, elämässä täytyy tehdä surullisiakin ratkaisuja, että voi tuntea onnea. Ymmärrän hyvin, että hän haluaa elää ja asua yksin, kokeilla siipiään. Ei tarvitse olla tilivelvollinen kenellekään ja saa päättää yksin asioistaan. Olen itsekin eronnut ensirakkaudestani kymmenen seurusteluvuoden jälkeen.  Erosin eri syistä kuin tyttäreni, mutta tiedän minkälaista on pitkän yhteiselon jälkeen olla omillaan. Siinä on totta vieköön hyvät ja huonot puolensa. Minun eroni ja omilleen muuttamien eroaa tyttäreni erosta, sillä minulla oli jo pieni tytär, tämä samainen tyttö. En siis ollut aivan yksin. Mutta minulla ei ollut äitiä tukemassa, äidin tukea ja käytännön apua olisin erotilanteessakin kaivannut. Minä olen tyttäreni tukena, olenhan olemassa, ja se on jo paljon se.