Olen työskennellyt kunnan ruokapalveluissa koko ikäni, eli kohta kolmekymmentä vuotta. Tällä hetkellä työskentelen vanhainkodin keittiössä esimiehenä. Aina välillä, työelämän raadollisuudessa olen salaa miettinyt, kuinka pääsisi lomalle, pitkälle lomalle, pois oravanpyörästä. Jäisinkö vuorotteluvapaalle, lähtisinkö opiskelemaan vai onniko potkaisisi, lottovoitto kenties? No, pääsinhän minä lomalle, pitkälle lomalle. Tätä lomaa en kyllä ollut koskaan ajatellut, en ainakaan toivonut, sairauslomaa.
Syöpälääkäri kirjoitti minulle kerralla yhdeksän kuukautta sairauslomaa. Sinne jäivät työpaikalle keskeneräiset työt ja kuin "puulla päähän lyödyt" työkaverit.
Sytostaattihoitojen välissä, kun olo alkoi kohentua, minulle tuli voimakas tarve tehdä paljon asioita, sellaisia asioita mitä työssä käydessä ei voinut tehdä. Välillä tuntui että elän kuin viimeistä päivää. Niin aluksi ajattelinkin, kaikki täytyy tehdä nyt, koska aikaa ei ole.
Äidillä oli myös pitkiä sairauslomia, hän kyllä yritti käydä välillä työssä, mutta joutui sitten taas jäämään sairauslomalle. Lopulta äiti jäi eläkkeelle, vastentahtoisesti, mutta hänelle ei annettu vaihtoehtoja. Silloin kahdeksankymmentäluvun alkupuolella eläkejärjestelyt olivat erilaiset kuin nyt ja levinnyt syöpä oli kriteeri lähteä eläkkeelle.
Sädehoidot ovat loppusuoralla ja sairauslomaa on vielä pari kuukautta jäljellä, mutta tarve päästä takaisin töihin on koko ajan lisääntynyt ja se on tavoitteeni, päästä taas töihin, "oravanpyörään".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti