Sytostaattihoidossa tapasin leskirouvan ja hän puhui neljän tunnin tiputuksen ajan taukoamatta. Hän kertoi kuinka päivänsä vietti, aamun heräämisestä illan nukkumaan menoon. Hän jopa opasti hoitajaa tämän työssä. Minä luin samalla lehteä ja yritin välillä jutella toisella puolella istuvan rouvan kanssa, mutta sekään ei puheliasta rouvaa hiljentänyt. Puheen pajatus oli ärsyttävää, mutta kaikesta tuli ilmi että hän oli hyvin yksinäinen. Ainoa asia, mikä hänet piti "hengissä", syöpää vasten taistellessa, oli kissa.
Minulla myös on ollut perheeni ja ystävieni lisäksi tukena pieni koira, vanhemman tyttäreni ranskanbuldoggi. Pieni koira on iloisuudellaan ja reippaudellaan piristänyt ankeissa hetkissä valtavasti.
Perheeni on tukenut minua koko sairauden ajan. Mieheni on yrittänyt pitää mielialaani pirteänä ja täyttänyt valittamatta kaikki tarpeeni. Tyttäreni ovat olleet ihania, vanhempi heistä on käynyt minua katsomassa, oman jaksamisensa äärirajoilla ja hän on järjestänyt minulle mukavia asioita hoitojen välissä. Nuorempi tyttäreni on jaksanut aina välillä muistuttaa minua, että kyllä me voitetaan tämä paska sairaus.
Siskoni myötäelävät kanssani. Heidänkin mieliinsä on palautunut nuoruusvuosien "helvetti", äidin sairauden kanssa eläminen ja he tietävät tai ainakin aavistavat, mitä olen joutunut ja joudun kokemaan.
Ystävien tuki ja ylipäätään yhteydenpito on hyvin tärkeää. Olen onnekas, sillä minulla on ystäviä, jotka ovat olleet mukana tässä helvetissä. Osa vanhoista ystävistä on ottanut yhteyttä ja olemme tavanneet vuosien jälkeen. On myös ystäviä jotka ovat lopettaneet viimeisenkin yhteydenpidon. He selvästi pelkäävät, ymmärrän senkin, syöpä on hyvin pelottava. Onhan se ollut minullekin, elämäni pahin pelko!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti