PAKENEMINEN

Peruskoulun jälkeen, viisitoistavuotiaana aloitin opiskelut lähikaupungissa ja muutin sinne myös asumaan. . Minäkin pääsin siskojeni tapaan "pakenemaan" pois kotoa. Asuin oppilasasuntolassa viikot mutta viikonloppuisin menin aina kotiin. Sain pienen hengähdystauon kotioloista ja syövästä. Se oli hyvin vapauttavaa. Äidillä oli  ns. stabiilijakso syövän suhteen, sillä sytostaatit olivat auttaneet ja syöpä pysyi kurissa. Vanhempi isosiskoistani oli saanut tyttären noin puolitoistavuotta aiemmin ja sinä kesänä heidän perheensä oli kasvanut pienellä poikavauvalla. Nämä pienet lapsen lapset olivat äidille kaikki kaikessa ja äiti nautti pienokaisten hoivaamisesta. Pienet lapset puettiin äidin tekemiin vaatteisiin ja he nukkuivat äidin ompelemissa lakanoissa. Touhuaminen lasten lasten kanssa oli äidille parhainta terapiaa. Minä vietin mukavaa opiskelijan elämää opiskelupaikkakunnalla. Sain uusia ystäviä ja harrastuksia. Elin viikon arkipäivät kuin normaali nuori, vaikkakin kaksitoistavuotiaana kohtalolta saamani saappaat olivat vieläkin minulle liian suuret. Äidin sairaus oli taka-alalla, ja välillä minulle tuli tunne, että pahaa syöpää ei ollut olemassakaan. Se oli mahtavaa!