Olen kärsinyt koko aikuisikäni suurista rinnoista, kunnes minulle tehtiin rintojen pienennysleikkaus kesällä 2011. Ehdinkin nauttia normaalikokoisista rinnoista kaksi ja puoli vuotta. Oli ihanaa kun hartia-ja niskasäryt helpottivat ja oli ihanaa kun sain laittaa päälleni "itseni" kokoisia puseroita ja mekkoja.
Kun minulta sitten leikattiin syöpä uudenvuodenaattona 2013, eli toinen rinta poistettiin kokonaan, ajattelin että mitä helvetin virkaa koko rinnoilla on. Toki olin imettänyt kaksi lastani, mutta sekin oli vaikeaa kun oli niin suuret rinnat ettei vauvat saaneet otetta pienillä suppusuillaan. Pulloruokinnalla olisin taatusti selvinnyt helpommalla.
Äidillä oli myös suuret rinnat ja kun häneltä poistettiin toinen rinta 44-vuotiaana, se oli hänelle raskas paikka. Rintasyöpä oli vielä 1970-luvulla aika harvinainen, eikä meidän tuttavapiiriin kuulunut ketään keltä olisi leikattu rintasyöpä. Siihen aikaan ei myöskään tehty rintojen korjausleikkauksia. Me tyttäret totuimme "rujoon" äidin vartaloon kun yhdessä saunottiin ja kyllä kait äitikin tottui koska hän ei vartaloaan peitellyt.
Olin siis tottunut jo lapsuudessani ja nuoruudessani yksirintaiseen äitiini, joten oma rinnattomuus ei ole oikeastaan hetkauttanut puoleen tai toiseen. Silikoninen proteesi on oikein kätevä ja vaatteet päällä ja peruukki päässä olen aika normaalin näköinen, mutta alastomana en viitsi itseäni kovasti peilistä katsella, sillä eihän kukaan voi väittää että keski-ikäinen,yksirintainen ja kalju nainen olisi mitenkään kaunis näky!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti