Olin kaksitoistavuotias kun isosiskoistani nuorempi kertoi minulle että äidillä on syöpä ja että hän kuolee. Mitä ihmettä, miten niin äiti kuolee ja mikä ihmeen syöpä, en voinut uskoa sanaakaan. Äiti oli minulle rakkain ihminen maailmassa ja lapsuudessani en ollut pelännyt mitään niin paljon kuin äitini menettämistä.
Keväällä 1978 äiti ja isä olivat taas palanneet huviajelulta ja heillä oli meille kolmelle tyttärelle kerrottavaa. "Huviajelut" olivat olleet lääkärikäyntejä keskussairaalaan, missä äidillä oli todettu rintasyöpä, hän oli 44 v. Äiti kertoi itkien että häneltä leikataan toinen rinta pois ja että sen jälkeen hän saa hoitoa, mutta hän ei kuole, hän ei vielä jätä meitä tyttöjä. Hän sanoi myös että minä olin vielä niin pieni että tarvitsen äitiä. Muistin siskoni sanat äidin kuolemasta ja olin helpottunut, äiti on sairas mutta hän ei kuole. Mietin myös rinnan poistoa, eihän äiti sillä enää mitään tee, joutaa se poistaakin kunhan vaan saan pitää äitini.
Sinä keväänä alkoi meidän viisihenkisen perheen taistelu syöpää vastaan ja minun elämäni käännekohta kohti aikuisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti