sunnuntai 24. toukokuuta 2015

PETO

Taas meni muutama kuukausi, kun elämä näytti parhaat puolensa. Ei mitään uusia tarinoita ympärilläni jylläävästä syövästä. Kunnes taas kuulen pelottavia uutisia. Pienehkössä  työyhteisössäni, saman kuukauden aikana, melkein samalla viikolla, ilmeni kaksi syöpäepäilystä. Työkaverini kolme vuotta sitten leikatun  kohdunkaulan syövän vuositarkastuksessa, löytyi epäilyttävä muunnos. Jotain on saattanut jäädä leikkauksessa huomaamatta, jäädä vaanimaan. Mitä helvettiä, hänenkin kohdallaan kaikki piti olla hyvin. Syöpä saatiin pois leikkauksessa ja edes rankkoja hoitoja ei tarvittu. KAIKKI PITI OLLA KUNNOSSA. Toinen työkaverini löysi rinnastaan patin, ja useiden tutkimuksien jälkeen, häneltä otetaan paksuneulanäyte. Kummankin työkaverini kohdalla diagnoosi saadaan lähipäivinä. Varovainen toivo elää, mutta PETO on taas näyttänyt kyntensä, muistuttanut olemassaolostaan. Väistämättä rupean pelkäämään omaa tulevaa syöpätarkastusta, jolle en ole viimeaikoina suonut edes ajatusta. Pelko on hyvin stressaavaa ja huomaan että työpaikallani ilmapiiri on stressaantunut ja ehkäpä varovaisen riehakas. Kesälomat ovat nurkan takana ja kaikkien toiveessa on, että meistä jokainen voisi lähteä lomille ilman ikäviä uutisia, ilman musertavaa painolastia.

torstai 14. toukokuuta 2015

RUNO ÄIDILLE

-Äitini on tehty
silmäkulman pilkkeestä,
ehtymättömästä energiasta,
maagisista neuvoista,
kovista kokemuksista,
kukkivasta luovuudesta ja
runsaasta rakkaudesta.
Siinä on osattu ihmistä tehdä,
taikinaa vaivata,
ainekset pelkkää parhautta,
eikä enempää kaivata-

Näin runoili minulle vanhempi tyttäreni äitienpäivänä. Voiko kukaan äiti enää kauniimpia sanoja toivoa!

tiistai 5. toukokuuta 2015

VAPPU

Vietin vauhdikkaan vapun. Ohjelmaa oli niin tyttärieni kanssa kaupungin hulinoiden seassa, kuin ystävienkin kanssa hyvän ruoan ja juoman parissa. Musiikkia  unohtamatta. Järjestän itselleni vauhtia myös arjen keskelle, töihin sekä vapaa-ajalle. Nautin siitä, nautin kun minun ei tarvitse hidastaa vauhtia. Silti, jokaikinen päivä, joskus usean kerran päivässä, joudun pysähtymään hetkeksi, kun pelko iskee, entäpä jos syöpä jyllää jossain päin elimistöäni, tietämättäni, ja tuhoaa mennessään terveet soluni? Hetken annan sille ajatukselle valtaa, mutta pakotan itseni unohtamaan. Olen siinä vaiheessa toipumista, että pystyn unohtamaan. Vuosi sitten se oli vielä mahdottomuus, syöpä ja kuoleman pelko valtasi silloin ajatukseni melko kokonaisvaltaisesti. Tällä hetkellä vapun ja kevään riemu kuvastaa olotilaani. En voi antaa yhtään periksi, minun täytyy elää ja nauttia. Luin jostain, että jotkut syövän jo sairastaneet hakeutuvat yksityiseen syövän jälkihoitoon sen tähden, että saavat kokonaisvaltaisen ja tiiviin seurannan heidän terveydentilastaan. Minä en sitä haluaisi, nytkin, kun tulee puoli vuotta täyteen edellisestä lääkärin tarkastuksesta ja minun pitäisi tilata jo seuraava aika tarkastusta varten, minuun iskee pelko. En haluaisi mennä lääkäriin. En haluaisi tietää mitään terveydentilastani tällä hetkellä, haluan vain unohtaa koko syövän. Tietysti, haluan kuulla sanat, että kaikki on hyvin, mene ja jatka elämääsi, mutta sanotaanko minulle niin? Sitäpä minä en tiedä, mutta niiden sanojen kuuleminen on tavoitteeni ja niitä odotellessa vappu jatkuukon, kunnes tulee juhannus:)